Nationalismia humanisteille, osa 3: Miksi Suomi piti keksiä?

Kuten sarjani ensimmäisessä osassa kirjoitin, kansallisvaltio on menestynein valtiomuoto. Voidaan myös perustellusti sanoa, että ilman kansallistunnetta ei ole olemassa onnistunutta valtiota.

Nyt väitän, että Suomi perustettiin muiden kansallisvaltioiden tapaan sen vuoksi, että suomalaisuudelle tarvittiin turvasatama, alue, jossa suomalaisuus on etusijalla muihin kulttuureihin nähden. Toiseksi väitän, että tämä on hyvä asia.

Pitääkö kansallisvaltioiden pysyä kansallisvaltioina? Kun homma on kerran saatu rokkaamaan niin eikö voisi ajatella, että kansallisvaltio voisi hyvinkin muuttua hiljalleen rinnakkaisyhteiskuntien tilkkutäkiksi, joilla ei olisi juuri muuta yhteistä kuin se, että kohtalo olisi johtanut heidät samaan maailmankolkkaan, ja silti meno jatkuisi entisellään sikäli, että yhteiskunta olisi yhtä hieno, humaani ja toimiva kuin ennekin? 

En vastaa tähän ainakaan vielä, vaan otan taka-askelia ja pohdin miksi kansallisvaltiot ovat syntyneet ja mitä varten ne ovat olemassa.

Miksi Suomi keksittiin?

Otetaan esimerkiksi läheltä; Suomesta. Miksi suomalaiset halusivat perustaa oman kansallisvaltion nimeltä Suomi?

Suomalaiset halusivat oman valtion, koska he halusivat itse päättää omista asioistaan. Suomalaiset eivät silloinkaan olleet monokulttuurinen joukko, joka oli kaikesta samaa mieltä. Tästä itsenäistymistä seurannut sisällissota oli yksi esimerkki. Joka tapauksessa suomalaiset kokivat niin voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta, että he halusivat lyödä hynttyyt yhteen ja perustaa oman valtion. Toisaalta yhteenkuuluvuuden lisäksi he tunsivat myös toiseutta silloisen valtionsa Venäjän sisällä. Nämä yhteenkuuluvuuden ja toiseuden tunteet vahvistivat luonnollisesti toisiaan.

Toinen ratkaisu suomalaisuuden dilemmaan olisi ollut suomalaisuuden uudelleenmäärittely. Venäjä olisi varmaan mielellään nähnyt, että suomalaisuus olisi ollut myös venäjänkielistä ja muutenkin venäläisempää. Tällaista strategiaa yritetään usein, eikä Suomi ollut poikkeus. Suomalaisuutta pyrittiin usein venäläistämään. Jos suomalaiset olisivat itse nähneet tämän ongelmattomaksi, se olisi ollut ongelmatonta. Asia ei kuitenkaan ollut näin. Kulttuuriin kuuluu lähtemättömästi se, että sen tulee itse märitellä itsensä, ihan subjektiivisesti fiilispohjalta. Suomalaisuus ei ole enää suomalaisuutta, jos suomalaiset eivät voi itsenäisesti määrittää sen sisältöä. Suomalaisuuden venäläistäminen oli imperialistista sortoa.

Suomalaisuus ei ole muuttumaton

Suomalainen nationalismi ei sisältänyt ajatusta, että kehitys pitäisi pysäyttää. Tämä pitää paikkansa yleisemminkin nationalismin osalta, vaikka nationalismin vierastajat usein väittävät toista. Nationalismi ei tarkoita pysähtyneisyyttä.

Suomen perustamisen johtoajatus ei ollut, että sen hetken suomalaisuus edustaisi nyt ja aina jotain mystistä muinaista, puhdasta ja muuttumatonta suomalaisuutta, joka pitäisi muumioida ja julistaa pyhäksi. Varmasti tällaisiakin ajatuksia sekaan mahtui, mutta se ei ollut vallitseva ajatus. Voi jopa väittää päinvastaista; usein nationalistista heräämistä ja itsenäistymistä säestää voimakas halu uudistua ja uudistaa kansakuntaa.

Suomalaiset kuitenkin halusivat, että Suomi ja suomalaisuus muuttuisivat jatkossa suomalaisten ehdoilla. Tietenkin he ymmärsivät, että maailma muuttuu, eikä Suomi voi eristäytyä maailman muutoksesta vaan sen tulee luovia mukana. Siinä mielessä Suomikaan ei voisi muuttua vain suomalaisten ehdoilla. Kuitenkin perustellusti ajateltiin, että itsenäinen Suomi voi ohjata kohtaloaan maailman myrskyissä paremmin kuin vieraan vallan alla oleva Suomen suurruhtinaskunta.

Kansallisvaltio on kansallisen kulttuurin turvasatama

Kansallisvaltio on kansallisen kulttuurin turvasatama. Tämä on kansallisen itsemääräämisoikeuden ja kansallisvaltion tärkeä peruspilari. Siksi omalla kansallisella kulttuurilla on kansallisvaltiossa erityisasema.

Joskus olen kuullut ajatuksen, että jokaisen kulttuurin ja maailmankatsomuksen tulisi olla maassamme samalla viivalla. Tämä ei ole kansallisvaltiossa lähtötilanne, eikä kaiketi minkään valtion tai yhteisön tilanne.

Miksi kansallisvaltiossa ei vallitse kulttuurien tasa-arvo; miksi kansallinen kulttuuri tarvitsee oman turvasatamansa? Vähemmistökulttuurit ovat usein valtakulttuurin puristuksessa. Erityisesti jos kulttuuri ja kieli ovat kaikkialla omalla esiintymisalueellaan vähemmistönä, sillä on taipumus tukehtua. Ja todellisuudessa lähes jokainen kulttuuri on vähemmistössä, kun perspektiiviä laajennetaan tarpeeksi. Kansallisvaltion tarkoitus on estää kansallisen kulttuurin tukehtumiskehitys.

Jos suomalainen kulttuuri olisi jäänyt osaksi laajaa venäläistä valtiota, sen rooli olisi helposti hiipunut. Näin olisi käynyt ainakin, jos väestö olisi hiljalleen sekoittunut muun Venäjän väestön kanssa – ja jos vaikkapa suomalaiset koulut olisi korvattu venäläisillä kouluilla. Tässä en tarkoita pelkästään suomen ja venäjän kieltä, koska suomalainen ja venäläinen kulttuuri erosivat muutenkin toisistaan.

Suomalaisuus olisi hyvinkin voinut hiljalleen kokea venäläisyyden puristuksessa saman kohtalon kuin saamelaisuus on kokenut suomalaisuuden puristuksessa.

Samalla tavalla nykyään lähes jokainen kulttuuri on globaalien tai alueellisten valtakulttuurien puristuksessa. Jos suomen kielellä ja muulla kansallisella kulttuurillamme ei olisi erityisasemaa Suomessa, suomalaisuus olisi uhattuna. Tietenkään suomalaisuus ei välittömästi kuolisi, mutta pidemmän päälle uhka olisi todellinen.

Helpointa asia on hahmottaa kielten kohdalla. Kieli onkin tärkeä osa kulttuuria, mutta ei tietenkään ainoa.  

Suomeen luotiin erityisasema suomen ja ruotsin kielille. Ne nähtiin kansallisina kielinä ja siksi niille annettiin muita kieliä parempi asema Suomessa. Tämä on ymmärrettävää. Toisaalta on myös hienoa, että kansallisten vähemmistökielten asemaa on aikojen saatossa parannettu huomattavasti. Tämän seurauksena esimerkiksi saamelaisuuden tukehtumista on ainakin saatu hidastettua, jos ei kokonaan pysäytettyä.

Arvovapaa yhteiskunta on harhaa

Kieli ei ole ainoa osa kansallista kulttuuria, jolla on erityisasema Suomessa. Joskus kuulee ihmisten ajattelevan, että ihanteena olisi pidettävä arvovapaata yhteiskuntaa, jossa jokainen yksilö vapaasti valitsisi itselleen mieleisimmät arvot. Todellisuudessa tällainen yhteiskunta tuskin olisi kovin miellyttävä paikka. Arvovapaan yhteiskunnan ihanne vaikuttaa olevan harha, joka syntyy kun ihminen on sisäistänyt omat ja ympäröivän yhteiskunnan arvot niin, että ne tuntuvat itsestäänselvyyksiltä.

Suomessa keskeisiin laajasti jaettuihin arvoihin kuuluvat esimerkiksi länsimainen ihmisoikeuskäsitys, valtion ja uskonnon löyhä suhde, laajat kansalaisvapaudet ja niin edelleen. Harva esimerkiksi haluaisi, että koululaitoksemme arvovapaasti nostaisi Natsi-Saksan tai stalinistisen neuvostojärjestelmän oman yhteiskuntamallimme kanssa tasa-arvoiseksi yhteiskuntamalliksi.

Yksi eniten keskustelua herättävä kansallisen kulttuurin ilmentymä on uskonnon rooli yhteiskunnassa. On tärkeä oivaltaa, että senkään suhteen ei ole olemassa mitään universaalia arvovapaata optimia. Kukaan ulkopuolinen ei voi todistaa, että Suomen pitäisi olla vähemmän tai enemmän uskonnollinen, tai että sen pitäisi olla luterilaisuuden sijaan ennemmin ortodoksinen, ateistinen tai islamilainen. Ei voida myöskään sanoa, että valtion ja uskonnon suhteen pitäisi objektiivisesti ajatellen olla tiiviimpi tai löysempi kuin se on nyt.

Suomessa etenkin evankelisluterilaisella kirkolla on edelleen keskeinen rooli. Tätä moni kummastelee ja kysyy miksi yksi uskonto on Suomessa erityisasemassa. Syy on selvä. Evankelisluterilainen kirkko on ollut Suomen synnystä asti osa kansallista kulttuuriamme. Asiaan kuuluu myös se, että jos sen ei tulevaisuudessa enää katsota sitä olevan, sen erityisasemaa voidaan muuttaa. Se on kuitenkin arvovalinta, johon ei ole objektiivista ja yhtä oikeaa vastausta. Niin kauan kun suomalaiset näkevät hyväksi, evankelisluterilaisen kirkon ja uskonnon erityisasema on perusteltu.

Suomalaisuuden erityisasema ei ole tasa-arvo-ongelma

Rikkooko kansallisen kulttuurin erityisasema sitten periaatetta kielen, uskonnon ja mielipiteenvapaudesta? Ei. Vaikka kansallisella kulttuurilla on erityisasema, Suomi ei onneksi ole totalitaarinen valtio, missä jokainen valtakulttuurista eroava vähemmistökulttuuri olisi kielletty. Päinvastoin, Suomessa on laajat yksilönvapaudet, ja vähemmistökulttuureja myös suojellaan. Jos joku haluaa vaihtaa kieltään, uskontoaan tai maailmankatsomustaan, hänellä on siihen oikeus. Tämäkin on osa suomalaista kansallista kulttuuria. 

Muut valtiot ovat valinneet erilaiset ratkaisut. Ne eivät ole välttämättä huonompia tai parempia. Tärkeintä on, että Suomessa uskonnon rooli on sellainen kuin suomalaiset haluavat.

Suomea tarvitaan edelleen

Suomen tarve ei siis ole kadonnut mihinkään, vaikka Suomi ja suomalaisuus ovat muuttuneet matkan varrella. Terveen kansallisvaltion tavoin Suomessa käydään onneksi jatkuvaa keskustelua suomalaisuuden sisällöstä nyt ja tulevaisuudessa. Siitä enemmän myöhemmin.

Nationalismia humanisteille, osa 2: Rasismi - nationalismin paha serkku

Ihmiset, jotka pitävät nationalistia lähtökohtaisesti pahana ideologiana, syyttävät usein nationalismia rasismista. Jotkut jopa vetävät yhtäläisyysmerkin näiden välille.

Yhteys ei ole täysin tuulesta temmattu. Nationalismin yhteydessä ilmenee usein rasismia. Niin usein, että kyseessä ei voi olla pelkkä sattuma.

Yhteys ei ole kuitenkaan väistämätön. Myöskään käytännössä ne eivät mene käsi kädessä. On nationalismia ilman rasismia, ja on rasismia ilman nationalismia. Kaikki isänmaalliset suomalaiset eivät ole rasisteja, ja esimerkiksi antisemitistinen rasismi on Länsi-Euroopassa enimmäkseen muuta kuin nationalistista.

Se ei silti muuta muuksi sitä, että tiettyihin nationalismin muotoihin rasismi liittyy kiinteästi. Nationalismi on hyvää ajava voima vain silloin, kun se ei ole rasistista.

Usein rasismi liittyy nimenomaan pahaan nationalismiin, jota voi kutsua myös äärinationalismiksi. Sen lähtöajatuksena on, että oma kansa on parempi kuin muut kansat. Rasismin lähtöajatuksena puolestaan on, että tietyt etniset ryhmät ovat parempia kuin toiset. On helppo nähdä, että nämä ajatukset ovat läheisessä suhteessa toisiinsa. Siksipä ne usein ovatkin liittoutuneet. Empiirinen todistusaineisto tukee tätä näkemystä. Äärinationalistit ovat usein rasisteja ja rasistit ovat usein äärinationalisteja.

Hyvä, terve ja maltillinen nationalismi puolestaan lähtee ajatuksesta, että oma kansa ei sinänsä ole muita parempi, vaan sillä on olemassaolon oikeus siinä missä muillakin kansoilla, tasavertaisena kansana muiden joukossa. Tähän ajattelutapaan rasismi istuu huomattavasti huonommin.

Rasistisen äärinationalismin ja hyvän maltillisen nationalismin ero ei ole hiusten halkomista.  Eron seuraukset ovat merkittäviä.

Rasismi tekee esimerkiksi maahanmuuttajan integroitumisen mahdottomaksi. Rasistiselle nationalistille edes Suomeen lapsena ulkomailta adoptoitu henkilö ei ole koskaan suomalainen, eikä edes tasa-arvoinen ihminen. Rasistille hän edustaa toista, huonompaa etnistä ryhmää, eikä asia muuksi muutu, vaikka henkilö puhuisi virheetöntä suomea, söisi HK:n lenkkiä ja herkistyisi kyyneliin Suomen voittaessa jääkiekon maailmanmestaruuden. 

Sanomattakin on selvää, että varsinkaan aikuisena Suomeen tulevat ihmiset eivät ole rasistille koskaan tasa-arvoisia ihmisiä. Olen myös huomannut, että rasistiselle äärinationalistille muukaan erilaisuus ei kelpaa. Esimerkiksi suomenruotsalaisuus on heille punainen vaate, siitä huolimatta, että heidän esi-isänsä ovat asuneet Suomessa jo lähemmäs tuhat vuotta, eli pitkästi ennen kuin suomalaisuus edes keksittiin, ja ovat olleet taistelemassa Suomelle itsenäisyyttä ja puolustaneet sitä rinta rinnan suomenkielisten suomalaisten kanssa.

Minä vastustan vahvasti tuollaista nationalismia. Mutta pidän itseäni maltillisen nationalismin kannattajana. Minulle on selvää, että suomalaisuus ei riipu geeneistä. Itä- ja länsisuomalaisetkin eroavat toisistaan geneettisesti enemmän kuin useat Euroopan kansat toisistaan. Minulle on selvää, että ulkomailta lapsena adoptoitu tummaihoinen kollegani on suomalainen. Minulle on selvää myös, että suomesta ulkomaille adoptoitu henkilö taas ei välttämättä ole suomalainen, jos hänellä ei ole ollut yhteyksiä Suomeen ja suomalaisiin. 

Moni saattaa kuitenkin edelleen heristää sormeaan, myös yllä kuvatun maltillisen nationalismin kohdalla. Molemmat jakavat ihmisiä ryhmiin, ja esimerkiksi nationalismin ilmentymä on se, että ketä tahansa ei hyväksytä suomalaiseksi. Joillekin ihmisille tällainen ajattelu on silkkaa pahuutta.

Rasismin ja yllä kuvatun kultturismin ero on kuitenkin suuri. Jos suomalaisuus määritellään geenien ja etnisen alkuperän kautta, ihminen ei voi tehdä asialle mitään. Geenit eivät muutu.

Jälkimmäisessä ihminen voi ansaita paikkansa. Tietenkään se ei ole helppoa, aivan kuten ei ole helppoa tulla minkään ihmisyhteisön jäseneksi. Suomalaiseksi tai minkä tahansa kansan jäseneksi tuleminen vaatii sen, että ihminen oppii kansan kielen/kielet, keskeiset tavat, kulttuurin, lait, maailmankuvan ja historian, ja hyväksyy ja kunnioittaa niitä.

Ihmisyyteen kuuluu lähtemättömästi se, että osaksi yhteisöä pääsee vain ansaitsemalla ihmisten luottamuksen näyttämällä, että jakaa sen jäsenten kanssa riittävästi keskeisiä arvoja. Kulttuurin tai kansan jäsenille kuuluu myös väistämättä oikeus määritellä kenet he katsovat kuuluvaksi kulttuuriinsa tai kansaansa.

Entä miksi sitten nationalismia ylipäätään tarvitaan, edes tätä maltillista? Siitä kirjoitin enemmän aiemmassa tekstissäni. Lyhyesti; koska kansallistunne on toimivan ja humaanin valtion edellytys.

Nationalististen liikkeiden kohtalonkysymys on se, pystyvätkö ne kitkemään rasismin itsestään vai ei. Ellei se kykene siihen, se on humaania ihmisyyttä vastustava voima, jonka seuraukset ovat pahat. Jos se kykenee kitkemään rasismin itsestään, se on humaania ihmisyyttä puolustava voima, jonka seuraukset ovat hyvät.

Toivotaan, että suomalainen nationalismi on entistä enemmän tätä jälkimmäistä.

Nationalismia humanisteille, osa 1: Paha nationalismi – ja hyvä

Pitkän hiljaiselon jälkeen nationalismi on tehnyt paluun politiikkaan. Tai oikeastaan tarkemmin ottaen länsimaiseen politiikkaan. Muualla nationalismi on ollut vahvasti olemassa koko ajan.

Nationalismista ollaan huolissaan. Sen vastustajien mukaan se on lyhyesti sanottuna kaiken pahan alku ja juuri; syy vihalle, sodalle ja verenvuodatukselle, joka Eurooppaa riivasi iät ajat ennen nykyistä poikkeuksellisen pitkää rauhan aikaa. Kieltämättä nationalismin vastustajilla on pointtinsa. Nationalismin nimissä on aloitettu lukemattomia sotia ja kansanmurhia, pienemmistä väkivaltaisuuksista puhumattakaan.

Samalla on muistettava, että nationalismi voi olla muutakin. Me kaikki tiedämme myös hyviä esimerkkejä nationalismista. Kukapa meistä ei suhtautuisi sympaattisesti terveeseen kansallismielisyyteen, jota me suomalaiset tunnemme itsenäisyyspäivänä tai nuorten jääkiekkomaajoukkueen voittaessa maailmanmestaruuteen. Samoin suurin osa meistä on ihaillut etelänaapurimme Viron itsenäistymistä ja sitä seurannutta uskomattoman nopeaa kehitystä, joka suurelta osin pohjautuu kansan voimakkaaseen yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Nationalismilla maustettu Viro on myös inhimillisillä mittareilla monin verroin parempi kuin Neuvosto-Viro, josta nationalismia yritettiin vuosikymmenet turhaan kitkeä keinoja kaihtamatta.

Mikä sitten erottaa hyvän nationalismin pahasta? Mielestäni ero kiteytyy useimmiten tähän; paha nationalismi lähtee ajatuksesta, että oma kansa on ylivertainen muihin nähden. Hyvä nationalismi lähtee ajatuksesta, että oma kansa on tasavertainen muiden kanssa. Pahan nationalismin ajatus ylivertaisuudesta muuntuu sitä kannattavien fundamentalistien mielissä oikeudeksi alistaa muut kansat. Usein he jopa ajattelevat, että on muiden kansojen omankin edun mukaista, jos ne alistetaan kuningaskansan valtaan. Tasavertaisuudesta ponnistava hyvä nationalismi puolestaan lähtee ajatuksesta, että oma kansa ei ole ylivertainen, mutta kuitenkin erityinen, ja ansaitsee siksi itsenäisyyden ja itsemääräämisoikeuden. Se ei kuitenkaan sisällä ajatusta oikeudesta alistaa muita kansoja.

Uskaltaisin väittää, että nationalismi on kuin uskonto; maltillisena ja oikein käytettynä hieno ja ihmisyyttä tukeva aate, mutta äärimmäisenä ja väärin käytettynä vaarallinen ja epäinhimillinen.

Olen usein kuullut väitteen, että Länsi-Euroopan pitkä rauha viime vuosikymmeninä on sen ansiota, että EU on ottanut vallan kansallisvaltioilta. Usein tässä tarinassa nationalismi ja kansallisvaltiot ovat se pahan akseli, josta pitkää rauhaa edeltänyt väkivallan aikakausi sai polttoaineensa. Tässä tarinassa on osa totta, mutta samalla se on liian mustavalkoinen ja jopa virheellinen kuvaus.

Sotien aika ei alkanut Euroopassa nationalismin synnyttyä. Sota ja väkivaltaisuudet ovat olleet osa ihmiskunnan historiaa aikojen alusta asti. Ne ovat paljon vanhempi keksintö kuin nationalismi. Toki on totta, että sotien syynä on usein ollut heimoaate, joka on sukua kansallisuusaatteelle eli nationalismille. Nationalismi on oikeastaan heimoaate, jossa kansa on yksi suuri heimo. Tässä kolikossa on kuitenkin kaksi puolta, joista enemmän kirjoituksen lopussa.

Suurempi ongelma hyvän EU:n ja pahan kansallisvaltion tarinassa on se, että Eurooppa alkoi rauhoittua toden teolla vasta kun se täyttyi kansallisvaltioista. Siksi moni humanisti sanoo hyvästä syystä, että kansallistunteen ympärille syntyvä kansallisvaltio on inhimillisin vaihtoehto tähän mennessä kokeilluista systeemeistä. Yhdysvaltalainen filosofi Francis Fukuyama sanoi vastikään jopa, ettei ole onnistuneita valtioita ilman kansallistunnetta.

Fukuyaman väite saa vahvistusta myös eurooppalaisista kokemuksista. 1900-luvulla suurta osaa Euroopasta hallitsivat imperiumit, jotka olivat imeneet sisäänsä melkoisen kansojen tilkkutäkin, osan enemmän ja osan vähemmän vapaaehtoisesti. Sen jälkeen kertynyt kokemus viittaa siihen, että ilman kansallistunnetta valtio pysyy pystyssä vain totalitaarisin keinoin. Monikansallinen Neuvostoliitto yritti turhaan synnyttää neuvostoihmistä 80 vuotta, mutta epäonnistui. Koko sirkus hajosi heti kun totalitarismin ote kirposi. Samoin kävi Jugoslaviassa, joka sentään oli syntynyt vapaaehtoiselta pohjalta. Voikin sanoa, että 90-luvulla Eurooppaa koetelleet Balkanin sodat ja neuvostoimperiumin hajoaminen olivat viimeinen aalto kansojen itsenäistymisessä ja kansallisvaltioiden synnyssä, joka on antanut meille pitkän rauhan ajan.

Kansallisvaltioiden menestys ei rajoitu Eurooppaan. Vasemmistossa ei ole perinteisesti oltu kovin ihastuneita nationalismiin eikä siellä usein myöskään hehkuteta kansallisvaltion ihanuutta. Kuitenkin sielläkin myönnetään, että esimerkiksi useiden Lähi-idän ja Afrikan valtioiden ongelmat ovat merkittävin osin seurausta siitä, että länsimaiset imperialistit piirsivät valtioiden rajat vähät välittäen paikallisten yhteisöjen rajoista. Toisin sanoen, perustettiin keinotekoisia valtioita ilman yhteenkuuluvuuden tunnetta. Pelkkä tunne siitä, että me olemme kaikki ihmisiä, jotka on paiskattu samaan valtioon, ei riitä synnyttämään tarvittavaa luottamusta, joka on jokaisen toimivan valtion perusta.

Miksi kansojen tilkkutäkit ovat epäonnistuneet kerta toisensa jälkeen? Itse pohdin tätä etenkin viime kesänä Sloveniassa. Aiemmin se oli osa kurjaa Jugoslaviaa, jossa kukaan ei koskaan tuntenut olevansa jugoslavialainen. Mutta Jugoslavian raunioista nousi menestyvä Slovenia, joka on kaikilla mittareilla erittäin hyvä yhteiskunta. Eikä raunioista noussut pelkästään Slovenia vaan myös nippu muita kansallisvaltioita, jotka ovat päässeet jaloilleen, joskin vaihtelevalla vauhdilla. Yksi suurimmista murheenkryyneistä entisessä Jugoslaviassa on Balkanin Libanoniksikin kutsuttu Bosnia-Herzegovina. Siellä kukaan ei oikein tunne olevansa bosniaherzegovinalainen vaan osa omaa vähemmistöään. Ei ole ihme, että valtio ei toimi. (Sivuhuomiona mainittakoon, että vaikka kansallistunne on välttämätön edellytys valtion onnistumiselle, se pelkästään ei takaa onnistumista. Siitä esimerkkinä on Serbia, jossa nationalismia on enemmän kuin tarpeeksi.)

Onnistuneita ja epäonnistuneita valtioita tutkinut Michael Walzer kiteytti Jugoslavian syndrooman syyn mielestäni hyvin sanomalla: Hyvä aita tekee hyvät naapurit. Niin kauan kun maassa on Jugoslavian tapaan monta kilpailevaa kansaa, jokaisen on rationaalista vahtia, että kukaan muu ei saa yliotetta. Se johtaa parhaimmillaan jonkinlaiseen välirauhaan, jossa konfliktit eivät ryöpsähdä, ja pahimmillaan toistuvaan taisteluun, verenvuodatukseen ja kasvavaan epäluuloon. 

Mutta kun jokainen kansa saa oman erityisalueensa oman valtion muodossa, jonka se saa järjestää parhaaksi katsomallaan tavalla, tulehtuneet konfliktit alkavat usein rauhoittua. Aikaa myöten naapurit alkavat useimmiten tehdä kasvavaa yhteistyötä vapaaehtoisesti. Walzer kirjoittaa mielestäni perustellusti, että Pohjoismaat ovat hyvä esimerkki tästä. Ensin ne itsenäistyivät toisistaan yksi kerrallaan, perustivat omat valtionsa ja ovat sen jälkeen alkaneet tehdä yhteistyötä niin paljon, että rajat ovat lähes hävinneet. Walzer epäilee, että tällainen kehitys ei olisi ollut mahdollista ilman aiempaa itsenäistymistä ja erkaantumista. 

Mitä sitten tapahtuu vähemmistöille kun kansallisvaltiot syntyvät? Jokaisessa valtiossahan on ihmisiä, jotka eivät koe kuuluvansa kansallisvaltion pääkansaan, koska yleensä kansojen rajat eivät mene veitsellä leikaten. Esimerkkinä olkoon Kroatian serbivähemmistö. Voi tuntua hullulta, että vähemmistökansoja kohdellaan usein yhden kansan ympärille muodostuneissa kansallisvaltiossa paremmin kuin muissa valtioissa. Kroatiassakin serbivähemmistön asema on parantunut yllättävän nopeasti, vaikka se on vieläkin kaukana vaikkapa Suomen vähemmistöjen kohtelusta. Mistä tämä johtuu? Peesaan Walzeria, joka selittää tämän sillä, että kun kroaattien ei tarvitse pelätä serbivähemmistön ottavan valtaa heiltä ja alkavan alistamaan kroaatteja, vähemmistöjä sortavan fundamentalistisen äärinationalismin kannatus hupenee nopeasti. Walzer ei toki viittaa juuri Kroatiaan vaan selittää tämän yleisempänä sääntönä, joka saa tukea historiallisista kokemuksista.

Entä miksi nationalismi on niin suuri voima? Väittäisin, että se johtuu ihmisen luonteesta. Ihminen on laumaeläin. Tämä tarkoittaa, että toisaalta ihminen ei viihdy yksin. Toisaalta taas ihmiselle on luontaista, että hän kokee oman perheensä tärkeämpänä kuin kaukaisemmat ihmiset. Pahimmillaan tämä voi johtaa siihen, että ihmiset suosivat omaa perhettään liikaa muiden ihmisten kustannuksella. Olisi kuitenkin virheellistä vetää tästä se johtopäätös, että olisi parempi jos emme pitäisi omia perheenjäseniämme mitenkään erityisempinä meille kuin ketään muutakaan. Yritykset luoda tällaisia järjestelmiä eivät ole olleet kovin humaaneja. Voit myös itse miettiä miltä tuntuisi, jos olisit omille vanhemmillesi tasan yhtä tärkeä kuin me kaikki seitsemän miljardia muuta ihmistä.

Nationalismi on saman ilmiön toinen ilmenemismuoto. Se kuuluu ihmisyyteen. Siksi on parempi keskittyä tukemaan sen maltillisia muotoja kuin yrittää rakentaa järjestelmiä, joiden toiminta perustuu siihen millainen ihminen ei ole. Samaan tapaan kuin markkinatalous onnistui kääntämään ihmisten ahneuden hyvinvointia rakentavaksi voimaksi, kansallisvaltio on onnistunut kääntämään ihmisen laumatunteen palvelemaan yhteistä hyvää.

Entä sitten toinen paha kysymys; nationalismin suhde rasismiin? Palaan siihen ensi kerralla.