Angela Merkel on sanonut, että Vladimir Putin elää omissa harhakuvitelmissaan. Onko asia näin, vai onko Venäjän esittämässä länsikritiikissä perää?
Oheinen sensuroimaton Nikolai Patrusevin haastattelu
kuvaa ilmeisesti aika hyvin sitä näkemystä, joka Venäjän johdossa tällä
hetkellä vallitsee. Patrusev on Venäjän turvallisuusneuvoston sihteeri ja
entinen FSB:n (KGB:n seuraaja) johtaja. Haastattelu on ilmestynyt alun perin
Venäjän valtion äänitorvessa Rossaja Gazetassa, ja tämän kirjoituksen lopussa
olevan linkin takaa löytyy haastattelun englanninkielinen versio, joka on
julkaistu The Guardianissa.
Haastattelun välittämä maailmankuva selittää Venäjän
lisääntyneen aggressiivisuuden ennen kaikkea naapurimaitaan kohtaan. Siksi
haluan poimia tästä kuvasta muutamia keskeisiä pointteja, jotka eivät kestä kriittistä
tarkastelua.
Tietenkin
on aiheellista kysyä, onko tuo haastattelu vain Venäjän sisäistä propagandaa,
jota johto ei itsekään usko, vai ajatteleeko Venäjän johto oikeasti kuten
Patrusev sanoo. Oli miten oli, mielestäni noita väitteitä on syytä käsitellä
siitä syystä, että on todennäköistä, että johto uskoo niihin itse ainakin
jollain tasolla. Toiseksi, vaikka he eivät itse usko, niin propagandalla on
tapana upota kansaan, kun vapaa tiedonvälitys on olematonta. Ja kansa voi sen
jälkeen vaatia johdolta toimia, jotka vastaavat tämän propagandan luomaan
uhkaan. Kolmanneksi, propaganda yleensä tahtoo upota ennen pitkää myös sen esittäjiin,
ja muuttaa heidän toimintaansa niin, että he katsovat välttämättömäksi taistella
luomiaan harhakuvia vastaan.
Kaiken kaikkiaan Venäjä näyttää näkevän kaikki sen
intressejä vastustavat kansannousut amerikkalaisten salaliittona, ja/tai natsien
ja fasistien tekosina. Se, että se väittää näin Ukrainankin kohdalla, ei siksi
ole ihme. Mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että Ukrainan viimetalvinen kansannousu
ei ollut ensisijaisesti äärioikeistolainen prosessi, vaikka äärioikeistoakin
oli mukana.
Se, että Venäjä
leimaa kaikki vastustajansa fasisteiksi ja natseiksi on siinä mielessä hieman
hullunkurista, että Venäjän nykyhallitsijat ovat itse monessa suhteessa
erittäin äärioikeistolaisia ja muistuttavat siten itse enemmän fasisteja,
joiksi he syyttävät vastustajiaan. Euroopassakin Venäjää hallitseva Yhtenäinen
Venäjä -puolue tekee läheistä yhteistyötä ennen kaikkea äärioikeistolaisten
puolueiden kanssa. Unkarissa maan toisiksi suurimman puolueen, erittäin
äärioikeistolaisen Jobbik-puolueen on epäilty jopa saavan runsaskätistä
rahoitusta Kremlistä.
Siinä, että Venäjä leimaa kaikki sen intressien vastaiset ilmiöt fasistisiksi
ja/tai natsien ja amerikkalaisten juoniksi, ei ole mitään uutta. Siksi on ensin
syytä katsoa haastattelun antamaa venäläistä historiantulkintaa, jotta voi
ymmärtää paremmin kuinka vähän Venäjän väitteillä nykyisestä
maailmantilanteesta on todellisuuspohjaa.
Jo toisen maailmansodan jälkeen, kun Neuvostoliitto alisti itäisen
Keski-Euroopan määräysvaltaansa, se käytti samaa taktiikkaa kuin Venäjä nyt. Ensinnäkin,
se väitti että Varsovan liiton perustaminen ja rautaesiripun pystyttäminen johtui
lännen aggressioista. Todellisuudessa Neuvostoliitto pystytti oman miehitysalueidensa
valtioihin ns. ”turvallisuuskoneiston” eli salaisen poliisin väkivaltakoneiston
heti sen vallattua nämä maat. Toiseksi, se alkoi saman tien pidättää fasisteiksi
ja natsien auttajiksi väittämiään kansalaisia näissä maissa. Ensin lähtivät todelliset
ja kuvitellut natsit, sen jälkeen muut oikeistolaiset, oikeistolaisten ystävät
ja ihmiset joista saattoi olla tulossa oikeistolaisia. Sen jälkeen vuorossa
olivat sosialistit ja lopulta epäilyttävät kommunistit. Neuvostoliiton näkökulmasta
he olivat natseja yhtä kaikki. Ei ihme, että vankileireille tuli tungosta.
Venäjä on hyvin pitkälti palannut neuvostoliittolaiseen
historiantulkintaan. On hälyttävää, että Venäjä näyttää pitävän yhtäkkiä kylmän
sodan aikaista kommunismia itäisen Keski-Euroopan kansojen omana valintana. Venäjä
perustelee, että Varsovan liitto perustettiin suojelemaan sosialistisia kansoja.
Todellisuudessa mitään sosialistisia kansoja ei ollut, vaan nämä maat ja kansat
pakotettiin alistumaan Neuvostoliiton määräysvaltaan, ja ne pakotettiin sosialismiin.
Saman harhan jatkumona Venäjä näkee, että Nato perustettiin spontaanisti vain koska
länsi vastusti Neuvostoliittoa. Se ei joko myönnä tai tajua, että Nato perustettiin
vastavoimaksi Neuvostoliitolle vasta kun kävi ilmeiseksi, että Neuvostoliitto
ei anna miehittämilleen Euroopan valtioille todellista itsenäisyyttä, vaan
alistaa ne määräysvaltaansa vaikka väkivalloin. Tästä alkoi Venäjän näkemyksen
mukaan Naton vuosikymmenten vihamielisyys Neuvostoliittoa kohtaan. Venäjän näkemykseen
ei mahdu sellainen vivahde, että Neuvostoliiton oma aggressiivisuus oli tässä
merkittävässä asemassa.
Toisen maailmansodan aikana Neuvostoliitto ja länsimaat
olivat liittolaisia Natsi-Saksaa vastaan. Jo silloin lännessä esitettiin
epäilyjä Stalinia kohtaan, mutta loppujen lopuksi vallassa pysyi näkemys, että
Neuvostoliitto on välttämätön kumppani vielä suurempaa pahaa eli Natsi-Saksaa vastaan.
Totta vai ei, sillä on turha spekuloida, mutta joka tapauksessa lännen
ensimmäinen suuri virhe toisen maailmansodan loputtua oli se, että sen johtajat
kuvittelivat pystyvänsä taivuttamaan Stalinin tahtoonsa ja antoivat hänelle
liikaa periksi. Toinen suuri virhe oli se, että Neuvostoliittoa pidettiin liian
pitkään kumppanina ja liittolaisena, vaikka Stalin oli jo ajat sitten alkanut
käyttäytyä kuin vihollinen. Hänkin käytti hyväkseen lännen hyväuskoisuutta.
Tämän itäisen Euroopan vapaaehtoisen sosialismin harhan toinen potenssi on se,
että kun Neuvostoliiton vuoteen 1989 jatkunut miehitys itäisessä Euroopassa
nähdään näiden kansojen suojeluna, Nyky-Venäjä väittää, että USA alisti toisen
maailmansodan jälkeen läntisen Euroopan kontrolliinsa. Patrusev sanoo tämän
suoraan haastattelussa, kuten se myös että USA esti Länsi-Euroopan itsenäisyyden
ja yhä edelleen painostaa ja alistaa liittolaisiaan.
Kuitenkin pitää muistaa, että USA:n liittolaiset läntisessä Euroopassa kehittyivät
suurimmaksi osaksi hyvin demokraattisiksi valtioiksi, ja USA salli sen. Se ei
lähettänyt tankkejaan Ranskaan sosialistien saadessa vallan, eikä se lähettänyt
joukkojaan Saksaan kukistamaan valtaan nousseita sosiaalidemokraatteja. Sama pätee
edelleen Naton jäseniin niin läntisessä kuin itäisessäkin Euroopassa. USA ei
pyri kumoamaan niiden demokratiaa, vaikka välillä valtaan tulisi epämieluisakin
hallitus. Neuvostoliitto puolestaan tukahdutti ensin monipuoluejärjestelmän
omissa vasallivaltioissaan ja sen jälkeen kaikenlaisen toisinajattelun, mukaan
lukien ”vääränlaisen” kommunismin Itä-Saksassa, Puolassa, Unkarissa ja Tšekkoslovakiassa
– kerta toisensa jälkeen.
Myös Neuvostoliiton johtaman sosialistisen järjestelmän
romahtamisen suhteen Venäjällä vallitsee varsin merkillinen näkemys, jota on
vaikea saada yhtäpitäväksi todellisuuden kanssa. Venäjä ei näe järjestelmän
romahtamisen syitä siinä, että sen alistamat kansat (mukaan lukien
Neuvostoliiton omat kansalaiset) kyllästyivät järjestelmään ja nousivat
kapinaan. Samoin Venäjä ei ymmärrä, että Neuvostoliiton talouden romahdus
johtui sen omasta heikkoudesta eikä kyseessä ollut suuri amerikkalaisten ja fasistien
salaliitto. Venäjän mukaan USA lietsoi Puolassa ja muualla Varsovan liitossa boikotteja,
ja pakotti näin Neuvostoliiton uhraamaan resurssejaan ”Euroopan vakauttamiseksi”.
Sen on vaikea käsittää, että pakolla alistettu kansa spontaanisti haluaisi
eroon orjuudesta.
Kaikkien onneksi Neuvostoliiton korkein johto Mihail Gorbatšov etunenässä
tajusivat 1980-luvun lopulla, että Varsovan liitto perustui vain siihen, että
Neuvostoliitto piti väkivallalla ja asettamiensa nukkehallitusten avulla
itäisen Keski-Euroopan kansat pihdeissään. He tajusivat ja myönsivätkin, että
Prahan kevään kukistaneet neuvostojoukot eivät vapauttaneet Tšekkoslovakiaa,
vaan ottivat sen entistä tiukemmin vangikseen.
Nyky-Venäjä on valitettavasti toista maata. Haastattelussa Patrusev kertoo kuinka
USA:n lietsomat mellakat Puolassa ja muualla pakottivat Neuvostoliiton
”vakauttamaan” näitä maita. Patrusevin mukaan Neuvostoliiton johto ei ollut
viisas antaessaan Varsovan liiton kansoille vapauden, vaan hänen mukaansa se
päinvastoin lyhytnäköisesti töpeksi ja teki yhteistyötä lännen kanssa, koska he
eivät ymmärtäneet ”Venäjän kansallisia intressejä”. Siksi kaikki romahti. On tärkeä
huomata että todellisuudessa nämä ”Venäjän kansalliset intressit” ovat ihan
muuta kuin Venäjän kansan intressit. Venäjän kansakin oli hyvin kyllästynyt kommunismiin,
mikä kiihdytti sosialistisen järjestelmän tuhoa. Mutta Nyky-Venäjällä tämäkin
nähdään, yllätys yllätys, amerikkalaisten ja fasistien salaliittona.
Öljyn hinnan romahdus oli yksi välitön syy Neuvostoliiton
talouden romahdukseen. On myös totta, että Neuvostoliitolla ei ollut enää
taloudellisestikaan varaa tukahduttaa Varsovan liiton vasallivaltiossaan kiihtyviä
mellakoita. Mutta tässä ei ollut luultavasti kyse amerikkalaisfasistisesta
salaliitosta, vaan puhtaasti siitä, että Neuvostoliiton talous oli raunioina jo
ennen näitä tapahtumia. Lopullinen romahdus vain viivästyi sen vuoksi, että
öljyn hinta oli korkealla. Kun sitten öljy halpeni, oli se viimeinen naula
arkkuun. Tosiasialliset syyt Neuvostoliiton ja koko Varsovan liiton talouden
romahdukselle olivat systeemissä itsessään. Se oli jo vuosikymmenien ajan
jäänyt jälkeen muusta Euroopasta ja oli vai ajan kysymys milloin kaikki
kaatuisi.
Kylmän sodan päättymisen jälkeinen aikakin Venäjällä nähdään merkillisessä
valossa. Tämä on jatkumoa siitä, että Venäjä näkee Neuvostoliiton väkivalloin
hankitun etupiirin itäisessä Euroopassa olleen sen laillista omaisuutta. Patrusev
paheksuukin, kuinka Balkanilla Venäjän johto 1990-luvulla typerästi ”luopui
eduistaan” saamatta lainkaan kompensaatiota. Tässä tulee esille häpeämätön
ajatus, että varkaan pitäisi saada korvaus, jos hän luopuu varastamastaan
tavarasta. Tässähän Neuvostoliitto oli kyllä kieltämättä mestari. Toisen
maailmansodan jälkeen se lypsi niin Suomelta kuin valloittamaltaan itäiseltä Keski-Euroopalta
”sotakorvauksia” kärsimistään vahingoista. Samoin 1989-1990 puna-armeijan
vetäytyessä Saksasta Neuvostoliitto kehtasi vaatia korvauksia kuluista, joita
sille aiheutui vetäytymisestä. Näin siitä huolimatta, että Euroopan alistetut
kansat olivat kaiken kärsimyksensä ohella kustantaneet neuvostomiehittäjien
ylellisen oleskelun miehitetyissä maissa.
Venäjän näkemyksen mukaan Nato on ylittänyt Euroopassa mandaattinsa
ja ”ottanut haltuunsa” monia maita. Venäjä ei näe eurooppalaisten valtioiden
Nato-jäsenyyttä niiden omana valintana vaan amerikkalaisena imperialismina. On
hyvä huomata, että nämä demokraattiset maat ovat itse päättäneet liittyä Natoon,
tai olla liittymättä kuten Suomi. Venäjä näkee Naton laajentumisen niin, että
USA pyrki Venäjän naapuriin. Todellisuudessa entisten Varsovan liiton maiden
liittyminen Natoon johtui pitkälti siitä, että ne halusivat itse mahdollisimman
turvallisen välimatkan päähän Venäjästä, josta niillä oli varsin huonoja
kokemuksia. Näillä mailla on oltava itsenäinen oikeus liittoutua tai olla liittoutumatta.
Se pitää Venäjänkin hyväksyä.
Patrusevin sanojen mukaan maailmanpolitiikassa tulisi
vallita yhtäläisten oikeuksien ja ehdottoman itsenäisyyden periaatteet. Näiden
se näkee kuitenkin koskevan lähinnä itseään. Sen naapureiden itsenäisyyden se
näkee taas loukkaavan omia intressejään, eli sen omaa itsenäisyyttä. Siksi
Venäjä näkee, että naapurimaat eivät saa itsenäisesti päättää omista
asioistaan. Suomi kuuluu mitä ilmeisimmin tähän kategoriaan. Monet suomalaiset
ovat toki itsekin halukkaita luopumaan itsenäisyydestä, mikä puetaan muotoon
”emme voi liittyä Natoon, ettei Venäjä hermostu”. Minusta on huolestuttavaa ja
paljon puhuvaa, että Venäjä ei voi sietää naapureidensa puolustuskyvyn parantamista.
Näin siitä huolimatta, että Venäjän naapurivaltiot eivät ole hyökänneet Venäjän
kimppuun tai käyttäytyneet uhkaavasti sitä kohtaan
Ukrainan tapaus on vain yksi osa tätä yllä kuvattuja
Venäjän suurta harhaa tai valhetta. Venäjä näkee Ukrainankin vallankumouksen
amerikkalaisten salaliittona ja natsien ja fasistien tekosina. Tämä ei
tarkoita, että se olisi sen enempää amerikkalaisten, fasistien tai natsien
junailema kuin Varsovan liiton perustaminen, Varsovan liiton alistettujen
kansojen kansannousut 1945-1989 tai Neuvostoliiton romahtaminenkaan. On totta,
että Ukrainan kansannousussa oli mukana myös äärioikeistolaisia aineksia. Mutta
yhtä totta on, että ne ovat Ukrainan nykyhallinnossa marginaalisessa asemassa,
kuten äsken käydyt Ukrainan vaalitkin osoittavat. Jotkut länsimaissa ovat
menneet Venäjän virittämään ansaan ja alkaneet kuvitella, että Ukrainan
kansannousu oli ennen kaikkea natsien ja fasistien operaatio. Näin ei
kuitenkaan ole ollut.
Patrusev kertoo haastattelussa loukkaantuneena, kuinka Moskova täytti velvoitteensa
Ukrainassa vallankumoukseen asti. Hän jatkaa, kuinka ukrainalaisten kansannousu
oli kiittämätöntä Moskovaa kohtaan. Venäjä siis näkee, että naapurikansojen
pitäisi olla niin kiitollisia Moskovaa kohtaan sen myötämielisyydestä johtuen,
että ne eivät saisi nousta kapinaan maidensa venäläismielisiä korruptoituneita
hallituksia kohtaan. Tähän tietenkin vaikuttaa osaltaan se, että Venäjä ei voi
nähdä eurooppalaisten kansojen kansannousuja ikinä muuna kuin amerikkalaisten
ja fasistien salaliittona. Venäjä ei tunne spontaanin kansannousun
mahdollisuutta. On outo näkemys, että Venäjän ei tarvitsisi täyttää normaaleita
velvoitteitaan Ukrainaa kohtaan vallankumouksen jälkeen. Tietenkään sen ei
tarvitse auttaa rajattomasti naapuriaan, mutta esim. naapurimaan alueellisen
koskemattomuuden kunnioittaminen olisi vähimmäisvaatimus.
Patrusev pitää Ukrainan ja muiden eurooppalaisten
valtioiden Amerikalta saamaa tukea demokratialle Venäjän-vastaisena. Hän
todistelee Amerikan ja muun lännen vastustavan Venäjää, mistä osoituksena hän
pitää lännen tukea demokratialle. Demokratian hän todistaa olevan
Venäjän-vastaista sillä perusteella, että demokratian tukemisen seurauksena
ukrainalaiset ”vihaavat Venäjää ja rakastavat eurooppalaisia arvoja". Kuulemma
ukrainalaiset eivät tajua, että nämä eurooppalaiset arvot eivät ole heitä
varten. Siksi Patrusev toteaakin, että koskaan aiemmin vallankumous ei ole niin
suoraan loukannut Venäjän intressejä kuin se teki Ukrainassa. Naapurimaan
diktatorisen ja korruptoituneen johtajan kaataminen ei siis Venäjän mielestä
ole likipitäenkään maan oma sisäinen asia, vaan ennen kaikkea loukkaus Venäjän
intressejä kohtaan.
Haastattelun lopussa Patrusev esittää vielä absurdimman
laajennuksen Venäjän ympäristön nykytilasta, joka koskee Suomeakin mitä
suurimmassa määrin. Hän väittää amerikkalaisten olevan vakuuttuneita, että
Venäjän alueita ja resursseja voi varastaa korvauksetta. On merkillepantavaa ja
huolestuttavaa, että hän vihjaa tämän ajattelun laajentuneen etenkin Venäjän
naapurimaissa. Hän väittää, että Venäjän naapurit yhdessä USA:n kanssa aikovat
ratkaista ongelmansa Venäjän kustannuksella ja huomioimatta Venäjän intressejä.
Näin Venäjä voi perustella itselleen, että naapureiden ”eliminoiminen” on vain
itsepuolustusta. Kun huomaa millaisia absurdeja väitteitä Suomen
Venäjä-vastaisuudesta on levitetty venäläisessä mediassa – tämä käsittää niin
väitteet siitä että venäläisiä lapsia huostaan otetaan Suomessa valtion
toimesta, kuin väitteen siitä että Laajasalossa tapahtuneen keski-ikäisen
naisen surma oli venäläisvastaista rotuvihaa ja että nainen oli venäläinen, ja
kaikkea muuta samankaltaista propagandaa – ei Suomikaan voi kuvitella olevansa
turvassa Venäjän puolustaessa omia intressejään.
Nyt pitäisi olla selvää, että Venäjän uhka pitää ottaa
tosissaan. Sen antama ja vaalima kuva todellisuudesta, niin nykyisyydestä kuin
historiastakin, on vääristynyt; likipitäen yhtä vääristynyt kuin 1930-luvun
Saksalla ja Neuvostoliitolla. Seurauksetkin voivat olla yhtä karmeat, jos uhkaa
ei oteta tosissaan. Kaiken kaikkiaan Venäjä muistuttaa yhä enemmän
Neuvostoliittoa. Siteeraan erästä venäläistä politiikan tutkijaa, joka
vastikään kuvasi minulle Venäjää sanoen: ”Nyt meillä oli Stalin light, mutta
olemme menossa kohti Stalin mediumia”.
Venäjän uhkaa lieventää toki se, että Venäjä on niin
taloudellisesti ja sotilaallisesti paljon heikompi kuin mitä se väittää olevansa.
Se on taloudellinen pienvalta ja sen sotilaallinen voimakin on huomattavasti Natoa
pienempi. Mutta jos länsi ei katso aiheelliseksi vastata riittävän voimakkaasti
Venäjän kasvavaan uhkaan, Venäjä voi saada paljonkin tuhoa aikaan. Ei olisi ensimmäinen
kerta kun itsensä nurkkaan maalannut diktatuuri pyrkii ratkaisemaan ongelmansa
käymällä sotaan kaikkea sen tielle sattuvaa vastaan. Neuvostoliitto ja
Natsi-Saksakin olivat suuruudenhulluine operaatioineen niin taloudellisesti
kuin sotilaallisesti tuhoon tuomittuja, mutta silti ne ehtivät tuhota paljon ennen
omaa tuhoaan.