Nationalismia humanisteille, osa 1: Paha nationalismi – ja hyvä

Pitkän hiljaiselon jälkeen nationalismi on tehnyt paluun politiikkaan. Tai oikeastaan tarkemmin ottaen länsimaiseen politiikkaan. Muualla nationalismi on ollut vahvasti olemassa koko ajan.

Nationalismista ollaan huolissaan. Sen vastustajien mukaan se on lyhyesti sanottuna kaiken pahan alku ja juuri; syy vihalle, sodalle ja verenvuodatukselle, joka Eurooppaa riivasi iät ajat ennen nykyistä poikkeuksellisen pitkää rauhan aikaa. Kieltämättä nationalismin vastustajilla on pointtinsa. Nationalismin nimissä on aloitettu lukemattomia sotia ja kansanmurhia, pienemmistä väkivaltaisuuksista puhumattakaan.

Samalla on muistettava, että nationalismi voi olla muutakin. Me kaikki tiedämme myös hyviä esimerkkejä nationalismista. Kukapa meistä ei suhtautuisi sympaattisesti terveeseen kansallismielisyyteen, jota me suomalaiset tunnemme itsenäisyyspäivänä tai nuorten jääkiekkomaajoukkueen voittaessa maailmanmestaruuteen. Samoin suurin osa meistä on ihaillut etelänaapurimme Viron itsenäistymistä ja sitä seurannutta uskomattoman nopeaa kehitystä, joka suurelta osin pohjautuu kansan voimakkaaseen yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Nationalismilla maustettu Viro on myös inhimillisillä mittareilla monin verroin parempi kuin Neuvosto-Viro, josta nationalismia yritettiin vuosikymmenet turhaan kitkeä keinoja kaihtamatta.

Mikä sitten erottaa hyvän nationalismin pahasta? Mielestäni ero kiteytyy useimmiten tähän; paha nationalismi lähtee ajatuksesta, että oma kansa on ylivertainen muihin nähden. Hyvä nationalismi lähtee ajatuksesta, että oma kansa on tasavertainen muiden kanssa. Pahan nationalismin ajatus ylivertaisuudesta muuntuu sitä kannattavien fundamentalistien mielissä oikeudeksi alistaa muut kansat. Usein he jopa ajattelevat, että on muiden kansojen omankin edun mukaista, jos ne alistetaan kuningaskansan valtaan. Tasavertaisuudesta ponnistava hyvä nationalismi puolestaan lähtee ajatuksesta, että oma kansa ei ole ylivertainen, mutta kuitenkin erityinen, ja ansaitsee siksi itsenäisyyden ja itsemääräämisoikeuden. Se ei kuitenkaan sisällä ajatusta oikeudesta alistaa muita kansoja.

Uskaltaisin väittää, että nationalismi on kuin uskonto; maltillisena ja oikein käytettynä hieno ja ihmisyyttä tukeva aate, mutta äärimmäisenä ja väärin käytettynä vaarallinen ja epäinhimillinen.

Olen usein kuullut väitteen, että Länsi-Euroopan pitkä rauha viime vuosikymmeninä on sen ansiota, että EU on ottanut vallan kansallisvaltioilta. Usein tässä tarinassa nationalismi ja kansallisvaltiot ovat se pahan akseli, josta pitkää rauhaa edeltänyt väkivallan aikakausi sai polttoaineensa. Tässä tarinassa on osa totta, mutta samalla se on liian mustavalkoinen ja jopa virheellinen kuvaus.

Sotien aika ei alkanut Euroopassa nationalismin synnyttyä. Sota ja väkivaltaisuudet ovat olleet osa ihmiskunnan historiaa aikojen alusta asti. Ne ovat paljon vanhempi keksintö kuin nationalismi. Toki on totta, että sotien syynä on usein ollut heimoaate, joka on sukua kansallisuusaatteelle eli nationalismille. Nationalismi on oikeastaan heimoaate, jossa kansa on yksi suuri heimo. Tässä kolikossa on kuitenkin kaksi puolta, joista enemmän kirjoituksen lopussa.

Suurempi ongelma hyvän EU:n ja pahan kansallisvaltion tarinassa on se, että Eurooppa alkoi rauhoittua toden teolla vasta kun se täyttyi kansallisvaltioista. Siksi moni humanisti sanoo hyvästä syystä, että kansallistunteen ympärille syntyvä kansallisvaltio on inhimillisin vaihtoehto tähän mennessä kokeilluista systeemeistä. Yhdysvaltalainen filosofi Francis Fukuyama sanoi vastikään jopa, ettei ole onnistuneita valtioita ilman kansallistunnetta.

Fukuyaman väite saa vahvistusta myös eurooppalaisista kokemuksista. 1900-luvulla suurta osaa Euroopasta hallitsivat imperiumit, jotka olivat imeneet sisäänsä melkoisen kansojen tilkkutäkin, osan enemmän ja osan vähemmän vapaaehtoisesti. Sen jälkeen kertynyt kokemus viittaa siihen, että ilman kansallistunnetta valtio pysyy pystyssä vain totalitaarisin keinoin. Monikansallinen Neuvostoliitto yritti turhaan synnyttää neuvostoihmistä 80 vuotta, mutta epäonnistui. Koko sirkus hajosi heti kun totalitarismin ote kirposi. Samoin kävi Jugoslaviassa, joka sentään oli syntynyt vapaaehtoiselta pohjalta. Voikin sanoa, että 90-luvulla Eurooppaa koetelleet Balkanin sodat ja neuvostoimperiumin hajoaminen olivat viimeinen aalto kansojen itsenäistymisessä ja kansallisvaltioiden synnyssä, joka on antanut meille pitkän rauhan ajan.

Kansallisvaltioiden menestys ei rajoitu Eurooppaan. Vasemmistossa ei ole perinteisesti oltu kovin ihastuneita nationalismiin eikä siellä usein myöskään hehkuteta kansallisvaltion ihanuutta. Kuitenkin sielläkin myönnetään, että esimerkiksi useiden Lähi-idän ja Afrikan valtioiden ongelmat ovat merkittävin osin seurausta siitä, että länsimaiset imperialistit piirsivät valtioiden rajat vähät välittäen paikallisten yhteisöjen rajoista. Toisin sanoen, perustettiin keinotekoisia valtioita ilman yhteenkuuluvuuden tunnetta. Pelkkä tunne siitä, että me olemme kaikki ihmisiä, jotka on paiskattu samaan valtioon, ei riitä synnyttämään tarvittavaa luottamusta, joka on jokaisen toimivan valtion perusta.

Miksi kansojen tilkkutäkit ovat epäonnistuneet kerta toisensa jälkeen? Itse pohdin tätä etenkin viime kesänä Sloveniassa. Aiemmin se oli osa kurjaa Jugoslaviaa, jossa kukaan ei koskaan tuntenut olevansa jugoslavialainen. Mutta Jugoslavian raunioista nousi menestyvä Slovenia, joka on kaikilla mittareilla erittäin hyvä yhteiskunta. Eikä raunioista noussut pelkästään Slovenia vaan myös nippu muita kansallisvaltioita, jotka ovat päässeet jaloilleen, joskin vaihtelevalla vauhdilla. Yksi suurimmista murheenkryyneistä entisessä Jugoslaviassa on Balkanin Libanoniksikin kutsuttu Bosnia-Herzegovina. Siellä kukaan ei oikein tunne olevansa bosniaherzegovinalainen vaan osa omaa vähemmistöään. Ei ole ihme, että valtio ei toimi. (Sivuhuomiona mainittakoon, että vaikka kansallistunne on välttämätön edellytys valtion onnistumiselle, se pelkästään ei takaa onnistumista. Siitä esimerkkinä on Serbia, jossa nationalismia on enemmän kuin tarpeeksi.)

Onnistuneita ja epäonnistuneita valtioita tutkinut Michael Walzer kiteytti Jugoslavian syndrooman syyn mielestäni hyvin sanomalla: Hyvä aita tekee hyvät naapurit. Niin kauan kun maassa on Jugoslavian tapaan monta kilpailevaa kansaa, jokaisen on rationaalista vahtia, että kukaan muu ei saa yliotetta. Se johtaa parhaimmillaan jonkinlaiseen välirauhaan, jossa konfliktit eivät ryöpsähdä, ja pahimmillaan toistuvaan taisteluun, verenvuodatukseen ja kasvavaan epäluuloon. 

Mutta kun jokainen kansa saa oman erityisalueensa oman valtion muodossa, jonka se saa järjestää parhaaksi katsomallaan tavalla, tulehtuneet konfliktit alkavat usein rauhoittua. Aikaa myöten naapurit alkavat useimmiten tehdä kasvavaa yhteistyötä vapaaehtoisesti. Walzer kirjoittaa mielestäni perustellusti, että Pohjoismaat ovat hyvä esimerkki tästä. Ensin ne itsenäistyivät toisistaan yksi kerrallaan, perustivat omat valtionsa ja ovat sen jälkeen alkaneet tehdä yhteistyötä niin paljon, että rajat ovat lähes hävinneet. Walzer epäilee, että tällainen kehitys ei olisi ollut mahdollista ilman aiempaa itsenäistymistä ja erkaantumista. 

Mitä sitten tapahtuu vähemmistöille kun kansallisvaltiot syntyvät? Jokaisessa valtiossahan on ihmisiä, jotka eivät koe kuuluvansa kansallisvaltion pääkansaan, koska yleensä kansojen rajat eivät mene veitsellä leikaten. Esimerkkinä olkoon Kroatian serbivähemmistö. Voi tuntua hullulta, että vähemmistökansoja kohdellaan usein yhden kansan ympärille muodostuneissa kansallisvaltiossa paremmin kuin muissa valtioissa. Kroatiassakin serbivähemmistön asema on parantunut yllättävän nopeasti, vaikka se on vieläkin kaukana vaikkapa Suomen vähemmistöjen kohtelusta. Mistä tämä johtuu? Peesaan Walzeria, joka selittää tämän sillä, että kun kroaattien ei tarvitse pelätä serbivähemmistön ottavan valtaa heiltä ja alkavan alistamaan kroaatteja, vähemmistöjä sortavan fundamentalistisen äärinationalismin kannatus hupenee nopeasti. Walzer ei toki viittaa juuri Kroatiaan vaan selittää tämän yleisempänä sääntönä, joka saa tukea historiallisista kokemuksista.

Entä miksi nationalismi on niin suuri voima? Väittäisin, että se johtuu ihmisen luonteesta. Ihminen on laumaeläin. Tämä tarkoittaa, että toisaalta ihminen ei viihdy yksin. Toisaalta taas ihmiselle on luontaista, että hän kokee oman perheensä tärkeämpänä kuin kaukaisemmat ihmiset. Pahimmillaan tämä voi johtaa siihen, että ihmiset suosivat omaa perhettään liikaa muiden ihmisten kustannuksella. Olisi kuitenkin virheellistä vetää tästä se johtopäätös, että olisi parempi jos emme pitäisi omia perheenjäseniämme mitenkään erityisempinä meille kuin ketään muutakaan. Yritykset luoda tällaisia järjestelmiä eivät ole olleet kovin humaaneja. Voit myös itse miettiä miltä tuntuisi, jos olisit omille vanhemmillesi tasan yhtä tärkeä kuin me kaikki seitsemän miljardia muuta ihmistä.

Nationalismi on saman ilmiön toinen ilmenemismuoto. Se kuuluu ihmisyyteen. Siksi on parempi keskittyä tukemaan sen maltillisia muotoja kuin yrittää rakentaa järjestelmiä, joiden toiminta perustuu siihen millainen ihminen ei ole. Samaan tapaan kuin markkinatalous onnistui kääntämään ihmisten ahneuden hyvinvointia rakentavaksi voimaksi, kansallisvaltio on onnistunut kääntämään ihmisen laumatunteen palvelemaan yhteistä hyvää.

Entä sitten toinen paha kysymys; nationalismin suhde rasismiin? Palaan siihen ensi kerralla.