söndag 11 augusti 2019

Nationalismia humanisteille, osa 3: Miksi Suomi piti keksiä?

Kuten sarjani ensimmäisessä osassa kirjoitin, kansallisvaltio on menestynein valtiomuoto. Voidaan myös perustellusti sanoa, että ilman kansallistunnetta ei ole olemassa onnistunutta valtiota.

Nyt väitän, että Suomi perustettiin muiden kansallisvaltioiden tapaan sen vuoksi, että suomalaisuudelle tarvittiin turvasatama, alue, jossa suomalaisuus on etusijalla muihin kulttuureihin nähden. Toiseksi väitän, että tämä on hyvä asia.

Pitääkö kansallisvaltioiden pysyä kansallisvaltioina? Kun homma on kerran saatu rokkaamaan niin eikö voisi ajatella, että kansallisvaltio voisi hyvinkin muuttua hiljalleen rinnakkaisyhteiskuntien tilkkutäkiksi, joilla ei olisi juuri muuta yhteistä kuin se, että kohtalo olisi johtanut heidät samaan maailmankolkkaan, ja silti meno jatkuisi entisellään sikäli, että yhteiskunta olisi yhtä hieno, humaani ja toimiva kuin ennekin? 

En vastaa tähän ainakaan vielä, vaan otan taka-askelia ja pohdin miksi kansallisvaltiot ovat syntyneet ja mitä varten ne ovat olemassa.

Miksi Suomi keksittiin?

Otetaan esimerkiksi läheltä; Suomesta. Miksi suomalaiset halusivat perustaa oman kansallisvaltion nimeltä Suomi?

Suomalaiset halusivat oman valtion, koska he halusivat itse päättää omista asioistaan. Suomalaiset eivät silloinkaan olleet monokulttuurinen joukko, joka oli kaikesta samaa mieltä. Tästä itsenäistymistä seurannut sisällissota oli yksi esimerkki. Joka tapauksessa suomalaiset kokivat niin voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta, että he halusivat lyödä hynttyyt yhteen ja perustaa oman valtion. Toisaalta yhteenkuuluvuuden lisäksi he tunsivat myös toiseutta silloisen valtionsa Venäjän sisällä. Nämä yhteenkuuluvuuden ja toiseuden tunteet vahvistivat luonnollisesti toisiaan.

Toinen ratkaisu suomalaisuuden dilemmaan olisi ollut suomalaisuuden uudelleenmäärittely. Venäjä olisi varmaan mielellään nähnyt, että suomalaisuus olisi ollut myös venäjänkielistä ja muutenkin venäläisempää. Tällaista strategiaa yritetään usein, eikä Suomi ollut poikkeus. Suomalaisuutta pyrittiin usein venäläistämään. Jos suomalaiset olisivat itse nähneet tämän ongelmattomaksi, se olisi ollut ongelmatonta. Asia ei kuitenkaan ollut näin. Kulttuuriin kuuluu lähtemättömästi se, että sen tulee itse märitellä itsensä, ihan subjektiivisesti fiilispohjalta. Suomalaisuus ei ole enää suomalaisuutta, jos suomalaiset eivät voi itsenäisesti määrittää sen sisältöä. Suomalaisuuden venäläistäminen oli imperialistista sortoa.

Suomalaisuus ei ole muuttumaton

Suomalainen nationalismi ei sisältänyt ajatusta, että kehitys pitäisi pysäyttää. Tämä pitää paikkansa yleisemminkin nationalismin osalta, vaikka nationalismin vierastajat usein väittävät toista. Nationalismi ei tarkoita pysähtyneisyyttä.

Suomen perustamisen johtoajatus ei ollut, että sen hetken suomalaisuus edustaisi nyt ja aina jotain mystistä muinaista, puhdasta ja muuttumatonta suomalaisuutta, joka pitäisi muumioida ja julistaa pyhäksi. Varmasti tällaisiakin ajatuksia sekaan mahtui, mutta se ei ollut vallitseva ajatus. Voi jopa väittää päinvastaista; usein nationalistista heräämistä ja itsenäistymistä säestää voimakas halu uudistua ja uudistaa kansakuntaa.

Suomalaiset kuitenkin halusivat, että Suomi ja suomalaisuus muuttuisivat jatkossa suomalaisten ehdoilla. Tietenkin he ymmärsivät, että maailma muuttuu, eikä Suomi voi eristäytyä maailman muutoksesta vaan sen tulee luovia mukana. Siinä mielessä Suomikaan ei voisi muuttua vain suomalaisten ehdoilla. Kuitenkin perustellusti ajateltiin, että itsenäinen Suomi voi ohjata kohtaloaan maailman myrskyissä paremmin kuin vieraan vallan alla oleva Suomen suurruhtinaskunta.

Kansallisvaltio on kansallisen kulttuurin turvasatama

Kansallisvaltio on kansallisen kulttuurin turvasatama. Tämä on kansallisen itsemääräämisoikeuden ja kansallisvaltion tärkeä peruspilari. Siksi omalla kansallisella kulttuurilla on kansallisvaltiossa erityisasema.

Joskus olen kuullut ajatuksen, että jokaisen kulttuurin ja maailmankatsomuksen tulisi olla maassamme samalla viivalla. Tämä ei ole kansallisvaltiossa lähtötilanne, eikä kaiketi minkään valtion tai yhteisön tilanne.

Miksi kansallisvaltiossa ei vallitse kulttuurien tasa-arvo; miksi kansallinen kulttuuri tarvitsee oman turvasatamansa? Vähemmistökulttuurit ovat usein valtakulttuurin puristuksessa. Erityisesti jos kulttuuri ja kieli ovat kaikkialla omalla esiintymisalueellaan vähemmistönä, sillä on taipumus tukehtua. Ja todellisuudessa lähes jokainen kulttuuri on vähemmistössä, kun perspektiiviä laajennetaan tarpeeksi. Kansallisvaltion tarkoitus on estää kansallisen kulttuurin tukehtumiskehitys.

Jos suomalainen kulttuuri olisi jäänyt osaksi laajaa venäläistä valtiota, sen rooli olisi helposti hiipunut. Näin olisi käynyt ainakin, jos väestö olisi hiljalleen sekoittunut muun Venäjän väestön kanssa – ja jos vaikkapa suomalaiset koulut olisi korvattu venäläisillä kouluilla. Tässä en tarkoita pelkästään suomen ja venäjän kieltä, koska suomalainen ja venäläinen kulttuuri erosivat muutenkin toisistaan.

Suomalaisuus olisi hyvinkin voinut hiljalleen kokea venäläisyyden puristuksessa saman kohtalon kuin saamelaisuus on kokenut suomalaisuuden puristuksessa.

Samalla tavalla nykyään lähes jokainen kulttuuri on globaalien tai alueellisten valtakulttuurien puristuksessa. Jos suomen kielellä ja muulla kansallisella kulttuurillamme ei olisi erityisasemaa Suomessa, suomalaisuus olisi uhattuna. Tietenkään suomalaisuus ei välittömästi kuolisi, mutta pidemmän päälle uhka olisi todellinen.

Helpointa asia on hahmottaa kielten kohdalla. Kieli onkin tärkeä osa kulttuuria, mutta ei tietenkään ainoa.  

Suomeen luotiin erityisasema suomen ja ruotsin kielille. Ne nähtiin kansallisina kielinä ja siksi niille annettiin muita kieliä parempi asema Suomessa. Tämä on ymmärrettävää. Toisaalta on myös hienoa, että kansallisten vähemmistökielten asemaa on aikojen saatossa parannettu huomattavasti. Tämän seurauksena esimerkiksi saamelaisuuden tukehtumista on ainakin saatu hidastettua, jos ei kokonaan pysäytettyä.

Arvovapaa yhteiskunta on harhaa

Kieli ei ole ainoa osa kansallista kulttuuria, jolla on erityisasema Suomessa. Joskus kuulee ihmisten ajattelevan, että ihanteena olisi pidettävä arvovapaata yhteiskuntaa, jossa jokainen yksilö vapaasti valitsisi itselleen mieleisimmät arvot. Todellisuudessa tällainen yhteiskunta tuskin olisi kovin miellyttävä paikka. Arvovapaan yhteiskunnan ihanne vaikuttaa olevan harha, joka syntyy kun ihminen on sisäistänyt omat ja ympäröivän yhteiskunnan arvot niin, että ne tuntuvat itsestäänselvyyksiltä.

Suomessa keskeisiin laajasti jaettuihin arvoihin kuuluvat esimerkiksi länsimainen ihmisoikeuskäsitys, valtion ja uskonnon löyhä suhde, laajat kansalaisvapaudet ja niin edelleen. Harva esimerkiksi haluaisi, että koululaitoksemme arvovapaasti nostaisi Natsi-Saksan tai stalinistisen neuvostojärjestelmän oman yhteiskuntamallimme kanssa tasa-arvoiseksi yhteiskuntamalliksi.

Yksi eniten keskustelua herättävä kansallisen kulttuurin ilmentymä on uskonnon rooli yhteiskunnassa. On tärkeä oivaltaa, että senkään suhteen ei ole olemassa mitään universaalia arvovapaata optimia. Kukaan ulkopuolinen ei voi todistaa, että Suomen pitäisi olla vähemmän tai enemmän uskonnollinen, tai että sen pitäisi olla luterilaisuuden sijaan ennemmin ortodoksinen, ateistinen tai islamilainen. Ei voida myöskään sanoa, että valtion ja uskonnon suhteen pitäisi objektiivisesti ajatellen olla tiiviimpi tai löysempi kuin se on nyt.

Suomessa etenkin evankelisluterilaisella kirkolla on edelleen keskeinen rooli. Tätä moni kummastelee ja kysyy miksi yksi uskonto on Suomessa erityisasemassa. Syy on selvä. Evankelisluterilainen kirkko on ollut Suomen synnystä asti osa kansallista kulttuuriamme. Asiaan kuuluu myös se, että jos sen ei tulevaisuudessa enää katsota sitä olevan, sen erityisasemaa voidaan muuttaa. Se on kuitenkin arvovalinta, johon ei ole objektiivista ja yhtä oikeaa vastausta. Niin kauan kun suomalaiset näkevät hyväksi, evankelisluterilaisen kirkon ja uskonnon erityisasema on perusteltu.

Suomalaisuuden erityisasema ei ole tasa-arvo-ongelma

Rikkooko kansallisen kulttuurin erityisasema sitten periaatetta kielen, uskonnon ja mielipiteenvapaudesta? Ei. Vaikka kansallisella kulttuurilla on erityisasema, Suomi ei onneksi ole totalitaarinen valtio, missä jokainen valtakulttuurista eroava vähemmistökulttuuri olisi kielletty. Päinvastoin, Suomessa on laajat yksilönvapaudet, ja vähemmistökulttuureja myös suojellaan. Jos joku haluaa vaihtaa kieltään, uskontoaan tai maailmankatsomustaan, hänellä on siihen oikeus. Tämäkin on osa suomalaista kansallista kulttuuria. 

Muut valtiot ovat valinneet erilaiset ratkaisut. Ne eivät ole välttämättä huonompia tai parempia. Tärkeintä on, että Suomessa uskonnon rooli on sellainen kuin suomalaiset haluavat.

Suomea tarvitaan edelleen

Suomen tarve ei siis ole kadonnut mihinkään, vaikka Suomi ja suomalaisuus ovat muuttuneet matkan varrella. Terveen kansallisvaltion tavoin Suomessa käydään onneksi jatkuvaa keskustelua suomalaisuuden sisällöstä nyt ja tulevaisuudessa. Siitä enemmän myöhemmin.

söndag 31 mars 2019

Nationalismia humanisteille, osa 2: Rasismi - nationalismin paha serkku

Ihmiset, jotka pitävät nationalistia lähtökohtaisesti pahana ideologiana, syyttävät usein nationalismia rasismista. Jotkut jopa vetävät yhtäläisyysmerkin näiden välille.

Yhteys ei ole täysin tuulesta temmattu. Nationalismin yhteydessä ilmenee usein rasismia. Niin usein, että kyseessä ei voi olla pelkkä sattuma.

Yhteys ei ole kuitenkaan väistämätön. Myöskään käytännössä ne eivät mene käsi kädessä. On nationalismia ilman rasismia, ja on rasismia ilman nationalismia. Kaikki isänmaalliset suomalaiset eivät ole rasisteja, ja esimerkiksi antisemitistinen rasismi on Länsi-Euroopassa enimmäkseen muuta kuin nationalistista.

Se ei silti muuta muuksi sitä, että tiettyihin nationalismin muotoihin rasismi liittyy kiinteästi. Nationalismi on hyvää ajava voima vain silloin, kun se ei ole rasistista.

Usein rasismi liittyy nimenomaan pahaan nationalismiin, jota voi kutsua myös äärinationalismiksi. Sen lähtöajatuksena on, että oma kansa on parempi kuin muut kansat. Rasismin lähtöajatuksena puolestaan on, että tietyt etniset ryhmät ovat parempia kuin toiset. On helppo nähdä, että nämä ajatukset ovat läheisessä suhteessa toisiinsa. Siksipä ne usein ovatkin liittoutuneet. Empiirinen todistusaineisto tukee tätä näkemystä. Äärinationalistit ovat usein rasisteja ja rasistit ovat usein äärinationalisteja.

Hyvä, terve ja maltillinen nationalismi puolestaan lähtee ajatuksesta, että oma kansa ei sinänsä ole muita parempi, vaan sillä on olemassaolon oikeus siinä missä muillakin kansoilla, tasavertaisena kansana muiden joukossa. Tähän ajattelutapaan rasismi istuu huomattavasti huonommin.

Rasistisen äärinationalismin ja hyvän maltillisen nationalismin ero ei ole hiusten halkomista.  Eron seuraukset ovat merkittäviä.

Rasismi tekee esimerkiksi maahanmuuttajan integroitumisen mahdottomaksi. Rasistiselle nationalistille edes Suomeen lapsena ulkomailta adoptoitu henkilö ei ole koskaan suomalainen, eikä edes tasa-arvoinen ihminen. Rasistille hän edustaa toista, huonompaa etnistä ryhmää, eikä asia muuksi muutu, vaikka henkilö puhuisi virheetöntä suomea, söisi HK:n lenkkiä ja herkistyisi kyyneliin Suomen voittaessa jääkiekon maailmanmestaruuden. 

Sanomattakin on selvää, että varsinkaan aikuisena Suomeen tulevat ihmiset eivät ole rasistille koskaan tasa-arvoisia ihmisiä. Olen myös huomannut, että rasistiselle äärinationalistille muukaan erilaisuus ei kelpaa. Esimerkiksi suomenruotsalaisuus on heille punainen vaate, siitä huolimatta, että heidän esi-isänsä ovat asuneet Suomessa jo lähemmäs tuhat vuotta, eli pitkästi ennen kuin suomalaisuus edes keksittiin, ja ovat olleet taistelemassa Suomelle itsenäisyyttä ja puolustaneet sitä rinta rinnan suomenkielisten suomalaisten kanssa.

Minä vastustan vahvasti tuollaista nationalismia. Mutta pidän itseäni maltillisen nationalismin kannattajana. Minulle on selvää, että suomalaisuus ei riipu geeneistä. Itä- ja länsisuomalaisetkin eroavat toisistaan geneettisesti enemmän kuin useat Euroopan kansat toisistaan. Minulle on selvää, että ulkomailta lapsena adoptoitu tummaihoinen kollegani on suomalainen. Minulle on selvää myös, että suomesta ulkomaille adoptoitu henkilö taas ei välttämättä ole suomalainen, jos hänellä ei ole ollut yhteyksiä Suomeen ja suomalaisiin. 

Moni saattaa kuitenkin edelleen heristää sormeaan, myös yllä kuvatun maltillisen nationalismin kohdalla. Molemmat jakavat ihmisiä ryhmiin, ja esimerkiksi nationalismin ilmentymä on se, että ketä tahansa ei hyväksytä suomalaiseksi. Joillekin ihmisille tällainen ajattelu on silkkaa pahuutta.

Rasismin ja yllä kuvatun kultturismin ero on kuitenkin suuri. Jos suomalaisuus määritellään geenien ja etnisen alkuperän kautta, ihminen ei voi tehdä asialle mitään. Geenit eivät muutu.

Jälkimmäisessä ihminen voi ansaita paikkansa. Tietenkään se ei ole helppoa, aivan kuten ei ole helppoa tulla minkään ihmisyhteisön jäseneksi. Suomalaiseksi tai minkä tahansa kansan jäseneksi tuleminen vaatii sen, että ihminen oppii kansan kielen/kielet, keskeiset tavat, kulttuurin, lait, maailmankuvan ja historian, ja hyväksyy ja kunnioittaa niitä.

Ihmisyyteen kuuluu lähtemättömästi se, että osaksi yhteisöä pääsee vain ansaitsemalla ihmisten luottamuksen näyttämällä, että jakaa sen jäsenten kanssa riittävästi keskeisiä arvoja. Kulttuurin tai kansan jäsenille kuuluu myös väistämättä oikeus määritellä kenet he katsovat kuuluvaksi kulttuuriinsa tai kansaansa.

Entä miksi sitten nationalismia ylipäätään tarvitaan, edes tätä maltillista? Siitä kirjoitin enemmän aiemmassa tekstissäni. Lyhyesti; koska kansallistunne on toimivan ja humaanin valtion edellytys.

Nationalististen liikkeiden kohtalonkysymys on se, pystyvätkö ne kitkemään rasismin itsestään vai ei. Ellei se kykene siihen, se on humaania ihmisyyttä vastustava voima, jonka seuraukset ovat pahat. Jos se kykenee kitkemään rasismin itsestään, se on humaania ihmisyyttä puolustava voima, jonka seuraukset ovat hyvät.

Toivotaan, että suomalainen nationalismi on entistä enemmän tätä jälkimmäistä.

söndag 6 januari 2019

Nationalismia humanisteille, osa 1: Paha nationalismi – ja hyvä

Pitkän hiljaiselon jälkeen nationalismi on tehnyt paluun politiikkaan. Tai oikeastaan tarkemmin ottaen länsimaiseen politiikkaan. Muualla nationalismi on ollut vahvasti olemassa koko ajan.

Nationalismista ollaan huolissaan. Sen vastustajien mukaan se on lyhyesti sanottuna kaiken pahan alku ja juuri; syy vihalle, sodalle ja verenvuodatukselle, joka Eurooppaa riivasi iät ajat ennen nykyistä poikkeuksellisen pitkää rauhan aikaa. Kieltämättä nationalismin vastustajilla on pointtinsa. Nationalismin nimissä on aloitettu lukemattomia sotia ja kansanmurhia, pienemmistä väkivaltaisuuksista puhumattakaan.

Samalla on muistettava, että nationalismi voi olla muutakin. Me kaikki tiedämme myös hyviä esimerkkejä nationalismista. Kukapa meistä ei suhtautuisi sympaattisesti terveeseen kansallismielisyyteen, jota me suomalaiset tunnemme itsenäisyyspäivänä tai nuorten jääkiekkomaajoukkueen voittaessa maailmanmestaruuteen. Samoin suurin osa meistä on ihaillut etelänaapurimme Viron itsenäistymistä ja sitä seurannutta uskomattoman nopeaa kehitystä, joka suurelta osin pohjautuu kansan voimakkaaseen yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Nationalismilla maustettu Viro on myös inhimillisillä mittareilla monin verroin parempi kuin Neuvosto-Viro, josta nationalismia yritettiin vuosikymmenet turhaan kitkeä keinoja kaihtamatta.

Mikä sitten erottaa hyvän nationalismin pahasta? Mielestäni ero kiteytyy useimmiten tähän; paha nationalismi lähtee ajatuksesta, että oma kansa on ylivertainen muihin nähden. Hyvä nationalismi lähtee ajatuksesta, että oma kansa on tasavertainen muiden kanssa. Pahan nationalismin ajatus ylivertaisuudesta muuntuu sitä kannattavien fundamentalistien mielissä oikeudeksi alistaa muut kansat. Usein he jopa ajattelevat, että on muiden kansojen omankin edun mukaista, jos ne alistetaan kuningaskansan valtaan. Tasavertaisuudesta ponnistava hyvä nationalismi puolestaan lähtee ajatuksesta, että oma kansa ei ole ylivertainen, mutta kuitenkin erityinen, ja ansaitsee siksi itsenäisyyden ja itsemääräämisoikeuden. Se ei kuitenkaan sisällä ajatusta oikeudesta alistaa muita kansoja.

Uskaltaisin väittää, että nationalismi on kuin uskonto; maltillisena ja oikein käytettynä hieno ja ihmisyyttä tukeva aate, mutta äärimmäisenä ja väärin käytettynä vaarallinen ja epäinhimillinen.

Olen usein kuullut väitteen, että Länsi-Euroopan pitkä rauha viime vuosikymmeninä on sen ansiota, että EU on ottanut vallan kansallisvaltioilta. Usein tässä tarinassa nationalismi ja kansallisvaltiot ovat se pahan akseli, josta pitkää rauhaa edeltänyt väkivallan aikakausi sai polttoaineensa. Tässä tarinassa on osa totta, mutta samalla se on liian mustavalkoinen ja jopa virheellinen kuvaus.

Sotien aika ei alkanut Euroopassa nationalismin synnyttyä. Sota ja väkivaltaisuudet ovat olleet osa ihmiskunnan historiaa aikojen alusta asti. Ne ovat paljon vanhempi keksintö kuin nationalismi. Toki on totta, että sotien syynä on usein ollut heimoaate, joka on sukua kansallisuusaatteelle eli nationalismille. Nationalismi on oikeastaan heimoaate, jossa kansa on yksi suuri heimo. Tässä kolikossa on kuitenkin kaksi puolta, joista enemmän kirjoituksen lopussa.

Suurempi ongelma hyvän EU:n ja pahan kansallisvaltion tarinassa on se, että Eurooppa alkoi rauhoittua toden teolla vasta kun se täyttyi kansallisvaltioista. Siksi moni humanisti sanoo hyvästä syystä, että kansallistunteen ympärille syntyvä kansallisvaltio on inhimillisin vaihtoehto tähän mennessä kokeilluista systeemeistä. Yhdysvaltalainen filosofi Francis Fukuyama sanoi vastikään jopa, ettei ole onnistuneita valtioita ilman kansallistunnetta.

Fukuyaman väite saa vahvistusta myös eurooppalaisista kokemuksista. 1900-luvulla suurta osaa Euroopasta hallitsivat imperiumit, jotka olivat imeneet sisäänsä melkoisen kansojen tilkkutäkin, osan enemmän ja osan vähemmän vapaaehtoisesti. Sen jälkeen kertynyt kokemus viittaa siihen, että ilman kansallistunnetta valtio pysyy pystyssä vain totalitaarisin keinoin. Monikansallinen Neuvostoliitto yritti turhaan synnyttää neuvostoihmistä 80 vuotta, mutta epäonnistui. Koko sirkus hajosi heti kun totalitarismin ote kirposi. Samoin kävi Jugoslaviassa, joka sentään oli syntynyt vapaaehtoiselta pohjalta. Voikin sanoa, että 90-luvulla Eurooppaa koetelleet Balkanin sodat ja neuvostoimperiumin hajoaminen olivat viimeinen aalto kansojen itsenäistymisessä ja kansallisvaltioiden synnyssä, joka on antanut meille pitkän rauhan ajan.

Kansallisvaltioiden menestys ei rajoitu Eurooppaan. Vasemmistossa ei ole perinteisesti oltu kovin ihastuneita nationalismiin eikä siellä usein myöskään hehkuteta kansallisvaltion ihanuutta. Kuitenkin sielläkin myönnetään, että esimerkiksi useiden Lähi-idän ja Afrikan valtioiden ongelmat ovat merkittävin osin seurausta siitä, että länsimaiset imperialistit piirsivät valtioiden rajat vähät välittäen paikallisten yhteisöjen rajoista. Toisin sanoen, perustettiin keinotekoisia valtioita ilman yhteenkuuluvuuden tunnetta. Pelkkä tunne siitä, että me olemme kaikki ihmisiä, jotka on paiskattu samaan valtioon, ei riitä synnyttämään tarvittavaa luottamusta, joka on jokaisen toimivan valtion perusta.

Miksi kansojen tilkkutäkit ovat epäonnistuneet kerta toisensa jälkeen? Itse pohdin tätä etenkin viime kesänä Sloveniassa. Aiemmin se oli osa kurjaa Jugoslaviaa, jossa kukaan ei koskaan tuntenut olevansa jugoslavialainen. Mutta Jugoslavian raunioista nousi menestyvä Slovenia, joka on kaikilla mittareilla erittäin hyvä yhteiskunta. Eikä raunioista noussut pelkästään Slovenia vaan myös nippu muita kansallisvaltioita, jotka ovat päässeet jaloilleen, joskin vaihtelevalla vauhdilla. Yksi suurimmista murheenkryyneistä entisessä Jugoslaviassa on Balkanin Libanoniksikin kutsuttu Bosnia-Herzegovina. Siellä kukaan ei oikein tunne olevansa bosniaherzegovinalainen vaan osa omaa vähemmistöään. Ei ole ihme, että valtio ei toimi. (Sivuhuomiona mainittakoon, että vaikka kansallistunne on välttämätön edellytys valtion onnistumiselle, se pelkästään ei takaa onnistumista. Siitä esimerkkinä on Serbia, jossa nationalismia on enemmän kuin tarpeeksi.)

Onnistuneita ja epäonnistuneita valtioita tutkinut Michael Walzer kiteytti Jugoslavian syndrooman syyn mielestäni hyvin sanomalla: Hyvä aita tekee hyvät naapurit. Niin kauan kun maassa on Jugoslavian tapaan monta kilpailevaa kansaa, jokaisen on rationaalista vahtia, että kukaan muu ei saa yliotetta. Se johtaa parhaimmillaan jonkinlaiseen välirauhaan, jossa konfliktit eivät ryöpsähdä, ja pahimmillaan toistuvaan taisteluun, verenvuodatukseen ja kasvavaan epäluuloon. 

Mutta kun jokainen kansa saa oman erityisalueensa oman valtion muodossa, jonka se saa järjestää parhaaksi katsomallaan tavalla, tulehtuneet konfliktit alkavat usein rauhoittua. Aikaa myöten naapurit alkavat useimmiten tehdä kasvavaa yhteistyötä vapaaehtoisesti. Walzer kirjoittaa mielestäni perustellusti, että Pohjoismaat ovat hyvä esimerkki tästä. Ensin ne itsenäistyivät toisistaan yksi kerrallaan, perustivat omat valtionsa ja ovat sen jälkeen alkaneet tehdä yhteistyötä niin paljon, että rajat ovat lähes hävinneet. Walzer epäilee, että tällainen kehitys ei olisi ollut mahdollista ilman aiempaa itsenäistymistä ja erkaantumista. 

Mitä sitten tapahtuu vähemmistöille kun kansallisvaltiot syntyvät? Jokaisessa valtiossahan on ihmisiä, jotka eivät koe kuuluvansa kansallisvaltion pääkansaan, koska yleensä kansojen rajat eivät mene veitsellä leikaten. Esimerkkinä olkoon Kroatian serbivähemmistö. Voi tuntua hullulta, että vähemmistökansoja kohdellaan usein yhden kansan ympärille muodostuneissa kansallisvaltiossa paremmin kuin muissa valtioissa. Kroatiassakin serbivähemmistön asema on parantunut yllättävän nopeasti, vaikka se on vieläkin kaukana vaikkapa Suomen vähemmistöjen kohtelusta. Mistä tämä johtuu? Peesaan Walzeria, joka selittää tämän sillä, että kun kroaattien ei tarvitse pelätä serbivähemmistön ottavan valtaa heiltä ja alkavan alistamaan kroaatteja, vähemmistöjä sortavan fundamentalistisen äärinationalismin kannatus hupenee nopeasti. Walzer ei toki viittaa juuri Kroatiaan vaan selittää tämän yleisempänä sääntönä, joka saa tukea historiallisista kokemuksista.

Entä miksi nationalismi on niin suuri voima? Väittäisin, että se johtuu ihmisen luonteesta. Ihminen on laumaeläin. Tämä tarkoittaa, että toisaalta ihminen ei viihdy yksin. Toisaalta taas ihmiselle on luontaista, että hän kokee oman perheensä tärkeämpänä kuin kaukaisemmat ihmiset. Pahimmillaan tämä voi johtaa siihen, että ihmiset suosivat omaa perhettään liikaa muiden ihmisten kustannuksella. Olisi kuitenkin virheellistä vetää tästä se johtopäätös, että olisi parempi jos emme pitäisi omia perheenjäseniämme mitenkään erityisempinä meille kuin ketään muutakaan. Yritykset luoda tällaisia järjestelmiä eivät ole olleet kovin humaaneja. Voit myös itse miettiä miltä tuntuisi, jos olisit omille vanhemmillesi tasan yhtä tärkeä kuin me kaikki seitsemän miljardia muuta ihmistä.

Nationalismi on saman ilmiön toinen ilmenemismuoto. Se kuuluu ihmisyyteen. Siksi on parempi keskittyä tukemaan sen maltillisia muotoja kuin yrittää rakentaa järjestelmiä, joiden toiminta perustuu siihen millainen ihminen ei ole. Samaan tapaan kuin markkinatalous onnistui kääntämään ihmisten ahneuden hyvinvointia rakentavaksi voimaksi, kansallisvaltio on onnistunut kääntämään ihmisen laumatunteen palvelemaan yhteistä hyvää.

Entä sitten toinen paha kysymys; nationalismin suhde rasismiin? Palaan siihen ensi kerralla.

torsdag 28 juli 2016

Vaihtoehtomedioita - onko heitä?

Nämä ovat otteita Saara Janhusen kirjasta "Infosota". Teksti on puhelimen avulla siirretty kirjasta sähköiseen muotoon. Pahoittelut mahdollisista kirjoitusvirheistä.

"Suomessa käytävään infosota-keskusteluun on Ukrainan sodan aikana ilmestynyt käsite "suomalainen valtamedia".

...

Oman lisänsä tuovat avoimen rasististen ja antisemitististen vihapuheiden käyttäminen syöttinä. Suomalainen "valtamedia" esitetään syylliseksi siihen, etteivät näiden poliittisten ryhmien näkemykset saa heidän toivomaansa näkyvyyttä.

Sivustot jäljittelevät tavallisiä uutissivustoja, mutta keskittyvät tyypillisesti aiheisiin, joilla on jonkinlainen poliittinen käyttöarvo.

...

Osa sivustoista käyttää poliittista tilannetta keppihevosena tulojen hankinnassa, mutta lietsoo samalla uskomuksia perinteisen median salaliitoista. Paras esimerkki tästä lienee MV-lehti, jonne kuka tahansa voi lähettää vihatekstinsä. Klikkausten tuomat mainostulot kuittaa kuitenkin sivustan perustaja, Ilja Janitskin.

Janitskin on avoimesti myöntänyt sivustan sisältöjen olevan provosoivaa huijausta, joille ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Pienillä ärsykkeillä, kuten isojen alkukirjainten käytöllä otsikon joka sanassa yms. yms. yms. on hurja vaikutus, naureskelee Janitskin.

MV-lehden julkaistua jutun Helsingin Tapanilassa tapahtuneesta joukkoraiskauksesta Janitskin iloitsi Facebook-sivuillaan 250 000:sta verkkosivulla kävijästä. Hän totesi tuollaisen kävijämäärän "tuottavan taloudellisesti jo sen verran, että tässä on järkeä ottaa jo pikkuinen paskamyrsky vastaan.

MV-lehden joukkoraiskausjuttu paljastui pian julkaisunsa jälkeen valheelliseksi. Jutun yhteydessä julkaistu kuva ei ollut, toisin kuin sivustolla väitettiin, yhdestä raiskauksen epäillyistä, vaan oikeussalissa paikalla istuneesta tulkista.

Janitskin myönsi itsekin, että juttu oli valheellinen.

Valheellisuudestaan huolimatta juttu levisi lukuisille muille sivustoille, esimerkiksi kansallissosialistista maailmankuvaa edustavan Suomen Vastarintaliikkeen patriootti.fi-sivulle, sekä murha.info-sivulle, sosiaalisesta mediasta puhumattakaan. Jutun jakaminen paljasti myös omasta tuttavapiiristäni useita kaappirasisteja, jotka surutta levittivät tätä disinformaatiota Facebook-sivuillaan ja omalta osaltaan tukivat sivun rahoittamista. Vihapuhe siis kannattaa, sillä suuresta yleisöstä löytyy aina ihmisiä, jotka siitä viehättyvät.

Image-lehden tekemässä haastattelussa Janitskin esiintyy kuitenkin aikaisempaa maltillisemmin. Haastattelusta saa sen kuvan, että hän sovittelee jo harteilleen toisinajattelijan viittaa. Ihmisten tyhmyydellä rahastamisesta hän ei mainitse sanallakaan. Minun tehtäväni on paljastaa Suomessa kytevä korruptio. Tunnen paljon ihmisiä, jotka istuvat syyttömänä linnassa järjestelman takia. Ja sitten jos mietitään, kuka valtamediaa hallitsee, niin se on helppo rasti: mistä Suomen media ottaa uutisensa? No Yhdysvaltain medioista, ja kuka niitä sitten hallitsee? No juutalaiset tietenkin. Eikä tällaisia asioita tavallinen suomalainen tiedä, hän sanoo.

Imagen haastattelussa tyhmän yleison rahastaminen on muuttunut kuvitelmaan totuuden paljastamisesta. Rasismi ei kuitenkaan ole kadonnut mihinkään.
MV-lehden motto on tuttu: uutisointia, josta valtamedia vaikenee. Tässä koodi, joka tulee ymmärtää oikein. Se on synonyymi poliittiselle propagandalle ja disinformaatiolle. Samaa mainoslausetta käyttävät Venäjän Sputnik ja RT, sekä mustaakin propagandaa tuottavat suomalaiset (nyt jo tiensä päähän tullut) Verkkomedia ja Magneettimedia.

Harhautussivustojen kenttään ilmestyi myös MV-lehden tapaan klikkauksilla tienaava Uuberuutiset, joka on niin ikään Janitskinin omistuksessa.
Kaikki nämä keskittyvät samaan aiheeseen: suomalaisen ja länsimaisen journalismin mustamaalaamiseen, sekä sitä edustavien toimittajien ja heidän käyttämiensä asiantuntijoiden häirintäänja kyseenalaistamiseen.

Nämä medioina esiintyvät sivustat eivät kuitenkaan ole oikeita medioita. Huolimatta siitä, että ne kritisoivat länsimaista journalismia, ne eivät itse edes pyri journalististen periaatteiden kunnioittamiseen, saati suostu alistumaan yleisönsä kritiikille. Päinvastoin. MV-lehdestä kriittiseen sävyyn kirjoittavat toimittajat päätyvät nopeasti sivustan törkyjuttujen aiheeksi. Jutut voidaan kirjoittaa tavalla, jotka täyttävät kunnianloukkauksen ja yksityiselämää koskevan tiedon levittämisen tunnusmerkit. Näennäinen mediakritilkki on osa vaihtoehtomedian olemassaolon oikeutusta, mutta oikeus mediakritiikkiin on täysin yksipuolinen.

Sana "vaihtoehtomedia" on tietenkin kyseenalainen. Eivät nämä mediat ole vaihtoehtoja journalismille. Ne ovat journalismin periaatteiden ulkopuolella, eivätkä ne kanna vastuuta julkaisemistaan sisällöistä. Kysymys on poliittisesta propagandasta ja harhauttamisesta. Verkkomedia toimii osin samalla periaatteella kuin MV-lehti. Juttuja kirjoittavat sivustan ilmoituksen mukaan vapaaehtoiset, ja rahoitus tulee lahjoituksina. Verkkomedian perustanut ja sen päätoimittajana toiminut Janus Putkonen nimittää juttujen kirjoittajia kansalaistoimittajiksi. He raportoivat verkkojulkaisun kautta maailman tapahtumista, joista USA:n ja Naton agendaa ajava lännen ja Suomen valtamedia haluaa vaieta. Suomalaisilla on oikeus omalla äidinkielellään lukea myös vaihtoehtoinen näkemys uutisiin, sanoo Putkonen Loviisan Sanomien (24.2.2015) haastattelussa. Hän kertoo rahoituksen tulevan sivustan lukijoilta ja kannattajilta. En yleensä edes katso mistä ne kympit tulevat. Pyrin säilyttämään riippumattomuuden, kun en aina tiedä mistä tulevat. Tiliotteelta näkyy saldo, ja onko rahaa ja sitä kautta lupa jatkaa tätä seuraava kuukausi, toteaa Putkonen.

Ukrainan sodan aikana Verkkomedia otti hyvin näkyvän roolin Venäjän virallisen agendan resonoimisessa. Osa sivustan jutuista on suoria käännöksiä esimerkiksi RT:n uutisista. Siis valtiojohtoisen uutistalon virallista Venäjää edustavaa sisältöä. Se on kaikkea muuta kuin "vaihtoehtoista". Miksi Kremlin näkemys sitten kelpaa päätoimittajalle, joka on perustellut hylänneensä länsimedian sen puolueellisuuden ja vaihtoehdottomuuden takia? Kenties siksi, että Putkonen kertoo avoimesti käyvänsä informaatiosotaa. Hänen verkkojulkaisunsa kertoo, kenen puolella hän sotaansa käy.

Perinteisen median kyseenalaistaminen on jo pitkään ollut myös Johan Bäckmanin agendalla. Vuonna 2012, eli samana vuonna jona Bäckmanin edustama Euraasian kansanrintama -järjestö pemstettiin, piti hän Tampereen yliopistolla luennon tutkivan journalismin opiskelijoille. Julkisuudenhallinnan mestarit -kurssin opiskelijat saivat kotitehtäväksi selvittää, kuinka Helsingin Sanomat voitaisiin ajaa nurin ja Yleisradion uutistoiminta lamauttaa informaatiopsykologisen sodankäynnin keinoin. Kesäkuussa 2015 esiin pompsahti myös tapaus SOTT.net. Otsikolla "Se koira älähtää, johon kalikka
kalahtaa: Suomen valtamedian tekopyhyydestä, lehdistönvapaudesta ja SOTT.netin toiminnasta sivusta hyökkäsi Helsingin Sanomia, STT:tä ja Yleä vastaan väittämällä, että "suomalainen valtamedia (nyt jo niin kovin tuttu käsite) pyrkii hiljentämään heidät. Argumentti oli vanha tuttu: sananvapaus ja lehdistönvapaus olivat vaarassa. Samainen artikkeli julkaistiin myös englanninkielisenä, ja sitä ryhdyttiin levittämaan Twitterissa. Suomalainen media haluaa sulkea SOTT.netin, sillä TODELLISET mediat koetaan aina uhaksi valtamedian markkinaasemalle! , julistivat levittämiseen osallistuneet käyttäjät.

Väitteet siitä, että Yle, Helsingin Sanomat tai STT olisivat vaatineet SOTT.netin sulkemista, eivät olleet totta. Todellisuudessa sivusta oli julkaissut tekijänoikeuksien suojaamaa materiaalia, jota oli kopioitu Ylen, Helsingin Sanomien ja STT:n sivuilta, ja yhdistetty propagandistisella tavalla sivun ylläpidon näkemyksiin maailmanpolitiikasta. Sivustan toimituksen mukaan mediayhtiöiden lakimiesten yhteydenotot uhkasivat SOTT.netin toimintaa, jota ylläpito kuvailee tutkimukseksi. Syy sille, miksi SOTT.net kerää ja julkaisee ei-originaalia materiaalia, tekee meistä hiukan erilaisia. Olemme huomanneet, että paljon materiaalia häviää netistä, joten tallennamme tietokantaamme artikkeleita kokonaisuudessaan erityistä tarkoitusta silmällä pitäen: analysoidaksemme energiavirtoja , artikkelissa selitetään. Puuttuminen SOTT.netin harrastamiin tekijänoikeuslain rikkomuksiin oli siis sivustan tulkinnan mukaan sananvapauden, vapaan tiedonvälityksen ja tutkimuksen estämistä.

Kun huomasin tämän oudon artikkelin lähteneen myös englanninkieliseen levitykseen, päätin tarkastella sen jakaneiden Twitter-tilien historiatietoja. En yllättynyt löytämästäni. Samaiset käyttäjät keskittyivät lähinnä Novorossija-uutisten, IsraeIin, Naton ja Yhdysvaltojen vastaisen materiaalin sekä salaliittoteorioiden jakamiseen. Kansainvälisesti verkottuneelle SOTT.net sivustalle oli siis jo rakentunut oma rihmastonsa, johon suomalaisten resonaattoreidenja some-vaikuttajien rihmastot toivat oman panoksensa.

Kaikki tämä kertoo siitä, että journalismia vastaan hyökkääminen on määrätietoista ja hyvin organisoitunutta. Näiden sivustojen väitteistä huolimatta kyseessä ei ole normaaIin rajoissa oleva mediakritiikki, saati vaihtoehto perinteiselle journalismille. Usein sivustat keskittyvät ainoastaan poliittisten sisältöjen käsittelyyn. Muut, perinteiselle medialle keskeiset aiheet puuttuvat propagandasivustoilta täysin. Hyökkäykset eivät kohdistu vain perinteisen median poliittisiin sisältöihin, vaan myös niiden kirjoittajiin ja yleisesti kohteeksi valittujen yhtiöiden mainetta vastaan. Hyökkäysten takana olevat henkilöt perustelevat toimintaansa sillä, että heillä on oikeus saada äänensä kuuluviin ja tehdä "Suomen valtamedian" väitetty poliittinen agenda näkyväksi.

Tämä väite ei tietenkään pidä paikkaansa, kun hyökkääjät samaan aikaan perustavat propagandasivuston yksi toisensa jälkeen ja mustamaalaavat henkilöitä, jotka esittävät vastakkaisia näkemyksiä. Kyseessä on Venäjältä kovin tuttu mediarituaali. Kun toimittaja, poliitikko tai asiantuntija muuttuu oikeaksi uhaksi, keskittyy media hänen taustojensa kaiveluun ja ammatillisen uskottavuutensa kyseenalaistamiseen."

måndag 15 juni 2015

Naton turvatakuut ovat todelliset

Eräs yleisimmistä Nato-jäsenyyttä vastustavista argumenteista on väite tai pelko siitä, että Nato ei kuitenkaan suojaa Suomea, Baltian maita tai muita reunavaltioita satunnaisen ulkovallan hyökkäykseltä, vaikka ne olisivat Naton jäseniä. Tämän näkemyksen mukaan Naton turvatakuu, artikla 5, on pelkkää bluffia. Logiikka kuuluu niin, että täysimittaisen sodan sijaan jokainen järjissään oleva valtio uhraa mieluummin Baltian tai Suomen kuin alkaa täysimittaiseen sotaan suurvallan kanssa. Saksalaiset eivät kuulemma uhraa varpaan kynttäkään Tallinnan vuoksi.

Minä rohkenen olla eri mieltä kolmesta syystä. Ensinnäkin, suurvalta ei tyytyisi Baltiaan tai Suomeen. Toiseksi, ennen sotaa solmitut puolustusliitot (”Hyökkäys yhtä vastaan on hyökkäys kaikkia vastaan”) ovat modernin historian aikana lähes poikkeuksetta pitäneet, eli lupaus ei ole ollut pelkkää bluffia. Kolmanneksi, yhden reunamaan uhraaminen lopettaisi Naton ja altistaisi Naton kaikki eurooppalaiset jäsenet suureen vaaraan ja poistaisi niiden puolustuksen pääpilarin.

1. Baltian tai Suomen uhraaminen ei riittäisi pysäyttämään suurvaltaa. Päinvastoin, yksi raato olisi bensan heittämistä liekkeihin. Ei ole sattumaa, että Natsi-Saksa vain sai lisää luottamusta, kun Tšekkoslovakian sudeettialueet päätettiin uhrata sille, jotta saavutettaisiin ”rauha meidän eliniäksemme”, kuten silloin toiveikkaasti kuviteltiin. Se oli Saksalle merkki siitä, että mikään ei uhkaa sitä, kun se pala kerrallaan ahmii Euroopan itselleen. Historiallinen analogia 80 vuoden taakse ei toki todista mitään eikä sitä tule käyttää todisteena, koska tilanne silloin ja nyt oli kaikin puolin eri. Se kuitenkin on hyvä esimerkki siitä, että jos suurvalta haluaa valloittaa naapureitaan, yhden naapurin uhraaminen ei turvaa loppujen naapureiden asemaa. Ei ole mitään syytä olettaa, että Baltian maiden tai Suomen tapauksessa kävisi toisin.

2. Historiassa ennen sotaa solmitut puolustusliitot ovat pitäneet hyvin, kun jotain puolustusliiton jäsentä vastaan on hyökätty. Ei ole syytä uskoa, että nyt maailma olisi siinä suhteessa jotenkin radikaalisti erilainen. Tämä johtunee siitä, että puolustusliiton jäsenet ymmärtävät hyvin, että yhtä sen jäsentä vastaan hyökkäävä on varautunut hyökkäämään kaikkia vastaan. Toisaalta taas jos hyökkäyksen kohteeksi joutuu joku puolustusliiton ulkopuolinen maa, usein tämä maa saa vain sympatiaa ja pientä taloudellista tai materiaalista apua, kuten Ukraina nyt. Tämä johtuu siitä, että vaaran uhatessa puolustusliiton jäsenet varovat tuhlaamasta resurssejaan muuhun kuin päätehtäväänsä eli keskinäiseen puolustukseen. Toki voidaan kritisoida sitä onko järkeä päästää suurvalta puolustusliiton rajalle asti ennen puuttumista sen etenemiseen, mutta se on toisen keskustelun aihe. Voidaan silti sanoa, että Suomelle olisi selkeää hyötyä kuulumisesta puolustusliitto Natoon.

3. Etenkin nykyisen Naton tapauksessa on syytä uskoa, että jokainen Nato-maa haluaisi pysäyttää Baltian maihin tai Nato-Suomeen hyökkäävän suurvallan silläkin uhalla, että ”pienen maan vuoksi” tulisi sotkeuduttua suurvaltakonfliktiin. Näin uskon vahvasti, vaikka saksalaiset juuri nyt gallupeissa sanoisivat muuta. Miksi esimerkiksi Saksa sitten tosipaikan tullen tulisi puolustamaan Tallinnaa? Siitä yksinkertaisesta syystä, että he tietävät ensimmäisen perustelun mukaisesti, että hyökkäys Baltiaan ei jäisi viimeiseksi etapiksi. Toiseksi, jokaisen eurooppalaisen Nato-maan puolustus on yksinään niin heikoissa kantimissa, että ne eivät yksin kykenisi puolustautumaan suurvaltaa vastaan. Jos suurvallan annettaisiin sotia yhtä maata vastaan kerrallaan, sillä olisi latu auki vaikka Atlantille asti. Tämä tiedetään Euroopan pääkaupungeissa varsin hyvin. Vain yhdessä ne kykenevät patoamaan aggressiivisen suurvallan. Ja he tietävät, että jos Baltian maat tai Nato-Suomi uhrattaisiin, se olisi puolustusliiton loppu. Kukaan jäsenmaista ei luonnollisesti enää luottaisi, että turvatakuut ovat voimassa. Se taas johtaisi siihen, että mikään maa ei rientäisi seuraavankaan maan avuksi. Ja puolustusliitto Naton taru olisi lopussa. Ilman puolustusliitto Natoa jokainen eurooppalainen Nato-maa taas on täysin avuton sotilaallisen suurvallan edessä.

Näillä perusteilla voidaan mielestäni uskottavasti väittää, että Naton turvatakuut ovat muutakin kuin bluffia. Siksi Suomenkin tulisi pyrkiä turvatakuiden piiriin.


lördag 17 januari 2015

Mistä on terroristit ja sananvapaus tehty?

Viime viikkojen lukemisen ja keskustelujen jälkeen olen paljon viisaampi. Mitä nyt tiedän sananvapaudesta, islamista, uskonnosta ja terrorismista?

Ranskassa maahanmuuttajataustaiset muslimit ovat keskimäärin huonommassa jamassa kuin ns. valtaväestö. Jopa kolmannen polven maahanmuuttajat ovat selvästi köyhempiä ja kouluttamattomampia.

7,5 % Ranskan väestöstä on muslimeja, vangeista 60-75%. Jotkut Pariisin terroristeistakin ystävystyivät vankilassa.

Syrjäytyminen antaa tartumapinnan väkivaltaiselle ideologialle, joka houkuttelee. Siksi pitäisi puuttua sekä syrjäytymiseen että väkivaltaiseen ideologiaan ja väkivallan rakenteisiin.

Islam ei ole yksiselitteisen väkivaltainen ideologia. Väkivaltaisella ideologialla tarkoitan ääri-islamismia.

Maltillinen islam ja ääri-islam ovat eri asioita. Niillä on kuitenkin paljon yhteistä.

Suurin osa muslimeista vastustaa ehdottomasti väkivaltaa.

Merkittävä vähemmistö muslimeista kannattaa väkivaltaa, jos heidän uskontoa loukataan.

Maltilliset muslimit ja muslimijohtajat voisivat tehdä merkittävästi selkeämmin pesäeroa ääriaineksiin: Liian moni muslimijohtaja on edelleen kieltäytynyt julistamasta väkivallan kannattajia harhaoppisiksi ja vääräuskoisiksi.

Rivimuslimeilta ei ole kohtuullista odottaa julkista anteeksipyyntöä. Heiltä on kohtuullista odottaa sitä, että he eivät puolustele väkivaltaa julkisesti. Suuri osa väkivallattomista maltillisista muslimeista ei puolustelekaan. Moni puolustelee.

Irakin sota ei selitä Pariisin iskuja. Jos se selittäisi, he eivät olisi iskeneet Irakin sotaa vastustaneisiin pilapiirtäjiin. Nyt he iskivät islamin pyhiä symboleja vastustaneisiin pilapiirtäjiin.

Kolonialismi tai imperialismi ei selitä iskuja. Jos se selittäisi, he olisivat iskeneet Ranskan valtiota vastaan.

Lännen imperialismi ei selitä iskuja. Islamilainen uskonnollinen väkivalta on paljon imperialismia vanhempi keksintö.

Uskonnollinen väkivalta ei ole vain islamilainen erikoisuus.

Muslimienemmistöisissä maissakin on paljon uskonnollista väkivaltaa - muslimeja kohtaan: niin valtioiden (esim. Saudi-Arabia) kuin terroristienkin toimesta (esim. Nigeria). Boko Haramin iskuja kouluihin tai Saudi-Arabian suorittamaa blogistin ruoskintaa ei voi selittää imperialismilla tai sillä, että USA on puuttunut liikaa ulkomaailman asioihin.

Muslimienemmistöiset maat erottuvat huonossa valossa ihmisoikeustutkimuksissa. Ne ovat myös aikanaan tehneet YK:n ihmisoikeusjulistuksille vastajulistuksen, joka pitää Shariaa tärkeämpänä kuin YK:n julistusta.

Syitä iskuille on etsittävä siksi myös terroristien ideologiasta. Toki syrjäytymisen ehkäisyllä ja länsimaiden oikealla maailmanpolitiikalla voidaan lieventää väkivaltaisten ideologioiden seurauksia ja houkuttelevuutta. Mutta on iskettävä myös itse väkivaltaisiin ideologioihin.

Kaksi liberalismin haaraa on nyt ajautunut vastakkain: monikulttuurisuus ja valistus. Monikulttuurisuus rikastaa yhteiskuntaa, paitsi jos maahanmuuttajat vaativat muita ihmisiä sopeutumaan heidän kulttuurinsa tai uskontonsa vaatimuksille, jotka eivät sovi yhteen demokratian kanssa.

Ihmisten loukkaaminen ja heidän uskomustensa kritisoiminen on eri asia, vaikka jälkimmäinen johtaisikin ensimmäiseen. Uskonnolliset näkemykset voivat olla vahingollisia siinä missä poliittisetkin. Ei ole mitään syytä antaa uskonnolle suurempaa immuniteettisuojaa. Perussuomalaisuutta saa kritisoida, vaikka perussuomalaiset loukkaantuisivatkin.

Sananvapauteen kuuluu vapaus pilkata näkemyksiä, joita pidetään vihamielisinä. Jotkut pilkkaavat perussuomalaisuutta, toiset islamia. Se kuuluu asiaan.

Jos sananvapaudesta poistetaan oikeus pilkata uskomuksia tai historiallisia henkilöitä, joita joku pitää pyhänä, mitä jää jäljelle? Vastakkain on totalitarismi ja vapaa yhteiskunta. Ilmaisunvapaus on kaikkien muiden vapauksien perusta.

Esimerkiksi islamista eronnut somali Ayaan Hirsi Ali on joutunut perumaan monia esiintymisiään USA:ssa ja muissa länsimaissa, koska järjestäjät eivät ole halunneet ärsyttää muslimeja. Tämä on vaarallista: ideologian puolustajille annetaan enemmän sananvapautta kuin sen vastustajille.

On rasistista väittää, että muslimeista ei voi tulla ihmisoikeuksia ja sananvapautta kunnioittavia ihmisiä. Suurin osa heistä on sitä jo nyt.

Ei ole rasistista vaatia, että länsimaiset muslimit noudattavat asuinmaansa lakeja ja vaativat muilta muslimeilta samaa. Eikä ole rasistista vaatia länsimaiden ulkopuolisilta muslimeiltakaan ihmisoikeuksien, mukaan lukien ilmaisunvapauden kunnioittamista.

Islam ei ole vain rauhan uskonto.

Islam ei ole vain sodan uskonto.

Islamin pyhät kirjoitukset eivät ole ymmärtääkseni merkittävästi väkivaltaisempia kuin monien muidenkaan uskontojen. Tässä en ole toki asiantuntija. Mutta tiedän, että useiden uskontojen kirjoituksista löytyy kehoituksia niin rauhaan kuin väkivaltaan.

Uskontoa ei tule arvioida vain sen pyhien kirjoitusten sisällön perusteella vaan sen käytäntöjen perusteella. 

Islamin pyhissä kirjoituksissa on yksi hankala piirre verrattuna vaikkapa Raamattuun: Muhammed tappoi ainakin yhdessä tapauksessa häntä pilkanneen ihmisen. Jeesus ei kehottanut väkivaltaan, vaikka Raamatun vähemmän keskeiset henkilöt olivatkin monet hyvin väkivaltaisia.

Muhammedin väkivaltaisuus on tabu myös joillekin maltillisille muslimeille ja länsimaisille tiedotusvälineille. Mm.  Douglas Murray oli tekemässä ohjelmaa BBC:lle muslimikollegansa kanssa. Murrayn mukaan he olivat lähes kaikesta samaa mieltä, mutta kun hän otti esille kohdan, jossa Muhammed tappaa pilkkaajansa, hänen kollegansa suuttui. Lopulta BBC määräsi poistamaan tämän "vihamielisen" teeman.

Muslimien pitäisi tosissaan tarttua tähän ongelmaan: myöntää heidän pyhien kirjoitusten ongelmalliset kohdat ja keksiä hyväksyttävä tapa sovittaa pyhät kirjotukset perusihmisoikeuksiin. Tämä tapa pitäisi pakottaa myös väkivaltaisille muslimeille, tai heidät julistettaisiin vääräuskoisiksi ja harhaoppisiksi ja karkotettaisiin yhteisöstään. Kaikki muu on väkivallan hiljaista hyväksymistä.

Maltillisten voimien pitää yhdistyä vastustamaan ääri-islamia. Meidän tulee tukea maltillisia muslimeja heidän yrityksissään tukahduttaa äärimuslimit - rahallisesti, sanallisesti ja kaikin tavoin. Meidän tulee myös vaatia heiltä näitä yrityksiä.

Uskonnolla on potetiaalia tehdä ihmisistä jossain suhteessa parempia, ja jossain suhteessa pahempia ihmisiä.

Tutkimusten mukaan uskonnolliset ihmiset luovuttavat enemmän verta, antavat enemmän rahaa hyväntekeväisyyteen, ovat rehellisempiä, tekevät vähemmän rikoksia ja käyttävät vähemmän päihteitä kuin epäuskonnolliset ihmiset.

Miksi sitten toisaalta uskonto voi myös aiheuttaa väkivaltaa?

Lähtökohta on ryhmäpsykologia. Jokainen joukkuepelejä harrastanut tai edes Suomen jääkiekkomaajoukkueen pelejä tai hiihdon olympiaviestejä katsonut tietää kuinka hienolta tuntuu oman joukkueen menestys, ja vastustajan epäonnistuminen. "Meidän" vastustajien epäonnistuminen tuottaa jokaiselle tavallisellekin ihmiselle mielihyvää. Mietipä miten suomalaiset rakastavat laulaa "Den glider in!" Lisää siihen kaksi lisäainetta: horjumaton usko kostonhimoiseen Jumalaan ja tunne, että joku pahantahtoinen ulkopuolinen on loukannut sinua ja Häntä: ryhmääsi ja sen pyhiä arvoja.

Kun ääriuskonnon kylkeen panostetaan vielä sosiaalinen ulkopuolisuus ja syrjäytyminen sekä testosteronin aiheuttamat agressiiviset impulssit, jotka kukoistavat erityisesti tyytymättömien nuorten miesten keskuudessa, on tappava keitos valmis.

Tieteellisillä tutkimuksilla on todistettu, että tavalliset ihmisetkin saadaan tekemään ryhmässä julmuuksia, kun heille annetaan täysi valta hallita ihmisiä, joiden kerrotaan olevan ryhmän sääntöjen rikkojia. Tämä pahuuden kierre saa tutkimusten mukaan lisää kierroksia, kun ryhmäläisille uskotellaan, että heidän hallittavaksi annetut väärintekijät ovat vähemmän inhimillisiä kuin he itse. Toinen empatiakykyä heikentävä tekijä on uskomus, että Jumala haluaa kostoa väärintekijöille. Tämä siis on tutkimuksin todistettu. Tutkimus myös todisti, että kaikkein todennäköisimmin julmuuksiin syyllistyivät miehet.

Uskonto luo yhteenkuuluvuuden tunnetta ryhmän sisällä. Tämä näkyy välittämisenä ja huolehtimisena toisista. Valitettavasti kääntöpuoli on, että samalla se saa ihmisen etääntymään emotionaalisesti ryhmän ulkopuolisista. Tutkimukset näyttävät, että huonoissa oloissa tämä voi aiheuttaa kammottavia seurauksia.

Nuorten miesten syrjäytyminen, yhteenliittyminen muiden agressiivisten kaltaistensa kanssa väkivaltaisen ideologian äärelle, heille tärkeiden arvojen pilkka joka aiheuttaa aivoissa fyysisesn tuskaan verrattavan reaktion, halu saada kerrankin ylistystä ja kunnioitusta, ideologia ja kaveripiiri jotka sitä tarjoavat, uskonnolliset johtajat jotka usuttavat kostamaan väärintekijöille, sekä ihmisen kokema mielihyvä tiiviin ryhmän ulkopuolisten kokeman tuskan näkemisestä: Siitä on terroristit tehty.

Alla vielä muutamia niistä lukuisista artikkeleista, joista myös olen ammentanut ajatuksia. 

http://time.com/3664401/hebdo-religious-blinders/

http://www.nature.com/news/looking-for-the-roots-of-terrorism-1.16732

http://www.newrepublic.com/article/120785/pope-francis-charlie-hebdo-remarks-miss-our-right-offend-religion

http://thehumanist.com/commentary/charlie-hebdo-and-the-erosion-of-the-liberal-left

http://www.spectator.co.uk/features/9416542/religion-of-peace-is-not-a-harmless-platitude/


fredag 2 januari 2015

Puoli valitsee meidät

Olen huolissani Suomen itsenäisyydestä, suomalaisten vapaudesta ja ihmisoikeuksista. Tämä kaikki kulminoituu itäiseen naapuriimme ja sen aiheuttamaan uhkaan. Olen pitkään uskonut, että uhka katosi Neuvostoliiton hajottua 1991, mutta en enää voi uskoa näihin toiveisiin. 

Pelkään, että Suomen poliittinen johto ei ymmärrä tilanteen vakavuutta, vaan vahingossa ajaa Suomea taas kerran diktatuurin taskuun. Sellaisessahan olimme 1939-1991: Ensin Saksan, sitten Neuvostoliiton taskussa, niiden vasalleina. Molemmissa tapauksissa vähättelimme diktatuurin kauheuksia, ja yritimme vierittää syyn sodasta Euroopan ja Amerikan demokratioille. Samalla tämä poliittisesta välttämättömyydestä kummunnut valheellinen retoriikka muutti meitäkin: aloimme itsekin uskoa välttämättömiä valheitamme. Meidän piti vakuuttaa, että itänaapuri ei ole uhka, vaikka se selvästi on sitä lähes aina ollut.

Suomi on sotilasstrategisesti tärkeä alue. Venäjä epäilemättä käyttäisi Suomenlahden saaria ja rannikkoa hyökkäykseen ja puolustukseen. Tietenkin sama pätee muihinkin sotilasvaltoihin. Nykyisellä strategialla me annamme muille oikeuden päättää kuka ehtii ensin, ja siksi Suomen ennaltaehkäisevä miehittäminen on houkuttelevaa kriisin syttyessä/uhatessa. Minä uskon, että diktatuuri uskaltaa tehdä sen röyhkeämmin, eli Venäjän ja Naton konfliktissa Venäjä miehittäisi Suomen ennemmin ennen kuin Nato ehtisi.

Lisäksi on syytä uskoa, että Natolle Suomi olisi aito tasavertainen kumppani, Venäjälle taas pelkkä vasalli, johon asetettaisiin miehityshallitus. Siksi Suomen olisi järkevä valita itse puolensa ja liittyä Natoon. 

Nyt olemme valitettavasti liittämässä meitä Venäjän etupiiriin. Jos Nato-jäsenyyttä ei haeta Venäjän vastustuksen vuoksi, olemme jo antaneet Venäjälle oikeuden johtaa Suomen turvallisuuspoliittisia päätöksiä. Suomi ei kyennyt olemaan puolueeton vuosina 1939-1991. Suomi oli Neuvostoliiton kanssa puolustusliitossa 1991 asti (YYA-sopimus oli puolustusliitto). Siksi en usko, että kykenisimme siihen uudessakaan kiristyneessä tilanteessa pysymään puolueettomina. Samalla 1991 asti Neuvostoliitolla oli veto-oikeus ministerivalintoihin ja sisäpolitiikan sisältöönkin. Pakotettu liittoutuminen Venäjän kanssa voi siis olla hyvin paljon itsenäisyyttämme rajoittava.

Eikö olisi tällä kertaa parempi valita puoli ennen kuin puoli valitsee meidät?

Kuuntelin tasavallan presidentin uudenvuoden puheen. Mielestäni se heijasteli hyvin yleisiä perusteettomia toiveita siitä, että muut EU-maat kyllä tulevat Suomen avuksi hädän tullessa. Miksi ne tulisivat, koska olemme erikseen halunneet pysyä poissa puolustusliitoista, missä tällaista toveriapua tarjotaan. Uskon, että jos haluamme toveriapua, meidän pitää siitä sopia ennen kriisiä. Menneisyys tarjoaa tästä meille kosolti opetuksia.

Suomi itsekään ei ole tarjonnut liiemmälti apua pulassa oleville Euroopan pienille valtioille ja kansoille. Baltian maat, Varsovan liiton maat ja Balkanin pienet kansat ovat saaneet meiltä kylmää kättä taistellessaan vapauden ja itsenäisyytensä puolesta.

Suomi ei ole koskaan pystynyt myöskään olemaan puolueeton ellei Venäjä/Neuvostoliitto ole sitä sallinut. Puolueettomia olimme vuodesta 1991 alkaen siihen asti kun Venäjä oli heikko. Olemme siis vain sen hyväntahtoisuuden varassa. Mielestäni sen varassa roikkuminen on vaarallista peliä Suomen vapaudella ja itsenäisyydellä.

En ole kuullut hyviä perusteluja Suomen pysymiselle yksin tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa. Toivon Suomen, vapauden ja ihmisoikeuksien vuoksi, että olette kykenevä tarkastelemaan näkemyksiänne uusiksi, kun siihen tarvetta ilmenee.