Kuten sarjani ensimmäisessä osassa kirjoitin, kansallisvaltio on menestynein valtiomuoto. Voidaan myös perustellusti sanoa, että ilman kansallistunnetta ei ole olemassa onnistunutta valtiota.
Nyt väitän, että Suomi perustettiin muiden kansallisvaltioiden tapaan sen vuoksi, että suomalaisuudelle tarvittiin turvasatama, alue, jossa suomalaisuus on etusijalla muihin kulttuureihin nähden. Toiseksi väitän, että tämä on hyvä asia.
Pitääkö kansallisvaltioiden pysyä kansallisvaltioina? Kun homma on kerran saatu rokkaamaan niin eikö voisi ajatella, että kansallisvaltio voisi hyvinkin muuttua hiljalleen rinnakkaisyhteiskuntien tilkkutäkiksi, joilla ei olisi juuri muuta yhteistä kuin se, että kohtalo olisi johtanut heidät samaan maailmankolkkaan, ja silti meno jatkuisi entisellään sikäli, että yhteiskunta olisi yhtä hieno, humaani ja toimiva kuin ennekin?
En vastaa tähän ainakaan vielä, vaan otan taka-askelia ja pohdin miksi kansallisvaltiot ovat syntyneet ja mitä varten ne ovat olemassa.
Miksi Suomi keksittiin?
Otetaan esimerkiksi läheltä; Suomesta. Miksi suomalaiset halusivat perustaa oman kansallisvaltion nimeltä Suomi?
Suomalaiset halusivat oman valtion, koska he halusivat itse päättää omista asioistaan. Suomalaiset eivät silloinkaan olleet monokulttuurinen joukko, joka oli kaikesta samaa mieltä. Tästä itsenäistymistä seurannut sisällissota oli yksi esimerkki. Joka tapauksessa suomalaiset kokivat niin voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta, että he halusivat lyödä hynttyyt yhteen ja perustaa oman valtion. Toisaalta yhteenkuuluvuuden lisäksi he tunsivat myös toiseutta silloisen valtionsa Venäjän sisällä. Nämä yhteenkuuluvuuden ja toiseuden tunteet vahvistivat luonnollisesti toisiaan.
Toinen ratkaisu suomalaisuuden dilemmaan olisi ollut suomalaisuuden uudelleenmäärittely. Venäjä olisi varmaan mielellään nähnyt, että suomalaisuus olisi ollut myös venäjänkielistä ja muutenkin venäläisempää. Tällaista strategiaa yritetään usein, eikä Suomi ollut poikkeus. Suomalaisuutta pyrittiin usein venäläistämään. Jos suomalaiset olisivat itse nähneet tämän ongelmattomaksi, se olisi ollut ongelmatonta. Asia ei kuitenkaan ollut näin. Kulttuuriin kuuluu lähtemättömästi se, että sen tulee itse märitellä itsensä, ihan subjektiivisesti fiilispohjalta. Suomalaisuus ei ole enää suomalaisuutta, jos suomalaiset eivät voi itsenäisesti määrittää sen sisältöä. Suomalaisuuden venäläistäminen oli imperialistista sortoa.
Suomalaisuus ei ole muuttumaton
Suomalainen nationalismi ei sisältänyt ajatusta, että kehitys pitäisi pysäyttää. Tämä pitää paikkansa yleisemminkin nationalismin osalta, vaikka nationalismin vierastajat usein väittävät toista. Nationalismi ei tarkoita pysähtyneisyyttä.
Suomen perustamisen johtoajatus ei ollut, että sen hetken suomalaisuus edustaisi nyt ja aina jotain mystistä muinaista, puhdasta ja muuttumatonta suomalaisuutta, joka pitäisi muumioida ja julistaa pyhäksi. Varmasti tällaisiakin ajatuksia sekaan mahtui, mutta se ei ollut vallitseva ajatus. Voi jopa väittää päinvastaista; usein nationalistista heräämistä ja itsenäistymistä säestää voimakas halu uudistua ja uudistaa kansakuntaa.
Suomalaiset kuitenkin halusivat, että Suomi ja suomalaisuus muuttuisivat jatkossa suomalaisten ehdoilla. Tietenkin he ymmärsivät, että maailma muuttuu, eikä Suomi voi eristäytyä maailman muutoksesta vaan sen tulee luovia mukana. Siinä mielessä Suomikaan ei voisi muuttua vain suomalaisten ehdoilla. Kuitenkin perustellusti ajateltiin, että itsenäinen Suomi voi ohjata kohtaloaan maailman myrskyissä paremmin kuin vieraan vallan alla oleva Suomen suurruhtinaskunta.
Kansallisvaltio on kansallisen kulttuurin turvasatama
Kansallisvaltio on kansallisen kulttuurin turvasatama. Tämä on kansallisen itsemääräämisoikeuden ja kansallisvaltion tärkeä peruspilari. Siksi omalla kansallisella kulttuurilla on kansallisvaltiossa erityisasema.
Joskus olen kuullut ajatuksen, että jokaisen kulttuurin ja maailmankatsomuksen tulisi olla maassamme samalla viivalla. Tämä ei ole kansallisvaltiossa lähtötilanne, eikä kaiketi minkään valtion tai yhteisön tilanne.
Miksi kansallisvaltiossa ei vallitse kulttuurien tasa-arvo; miksi kansallinen kulttuuri tarvitsee oman turvasatamansa? Vähemmistökulttuurit ovat usein valtakulttuurin puristuksessa. Erityisesti jos kulttuuri ja kieli ovat kaikkialla omalla esiintymisalueellaan vähemmistönä, sillä on taipumus tukehtua. Ja todellisuudessa lähes jokainen kulttuuri on vähemmistössä, kun perspektiiviä laajennetaan tarpeeksi. Kansallisvaltion tarkoitus on estää kansallisen kulttuurin tukehtumiskehitys.
Jos suomalainen kulttuuri olisi jäänyt osaksi laajaa venäläistä valtiota, sen rooli olisi helposti hiipunut. Näin olisi käynyt ainakin, jos väestö olisi hiljalleen sekoittunut muun Venäjän väestön kanssa – ja jos vaikkapa suomalaiset koulut olisi korvattu venäläisillä kouluilla. Tässä en tarkoita pelkästään suomen ja venäjän kieltä, koska suomalainen ja venäläinen kulttuuri erosivat muutenkin toisistaan.
Suomalaisuus olisi hyvinkin voinut hiljalleen kokea venäläisyyden puristuksessa saman kohtalon kuin saamelaisuus on kokenut suomalaisuuden puristuksessa.
Samalla tavalla nykyään lähes jokainen kulttuuri on globaalien tai alueellisten valtakulttuurien puristuksessa. Jos suomen kielellä ja muulla kansallisella kulttuurillamme ei olisi erityisasemaa Suomessa, suomalaisuus olisi uhattuna. Tietenkään suomalaisuus ei välittömästi kuolisi, mutta pidemmän päälle uhka olisi todellinen.
Helpointa asia on hahmottaa kielten kohdalla. Kieli onkin tärkeä osa kulttuuria, mutta ei tietenkään ainoa.
Suomeen luotiin erityisasema suomen ja ruotsin kielille. Ne nähtiin kansallisina kielinä ja siksi niille annettiin muita kieliä parempi asema Suomessa. Tämä on ymmärrettävää. Toisaalta on myös hienoa, että kansallisten vähemmistökielten asemaa on aikojen saatossa parannettu huomattavasti. Tämän seurauksena esimerkiksi saamelaisuuden tukehtumista on ainakin saatu hidastettua, jos ei kokonaan pysäytettyä.
Arvovapaa yhteiskunta on harhaa
Kieli ei ole ainoa osa kansallista kulttuuria, jolla on erityisasema Suomessa. Joskus kuulee ihmisten ajattelevan, että ihanteena olisi pidettävä arvovapaata yhteiskuntaa, jossa jokainen yksilö vapaasti valitsisi itselleen mieleisimmät arvot. Todellisuudessa tällainen yhteiskunta tuskin olisi kovin miellyttävä paikka. Arvovapaan yhteiskunnan ihanne vaikuttaa olevan harha, joka syntyy kun ihminen on sisäistänyt omat ja ympäröivän yhteiskunnan arvot niin, että ne tuntuvat itsestäänselvyyksiltä.
Suomessa keskeisiin laajasti jaettuihin arvoihin kuuluvat esimerkiksi länsimainen ihmisoikeuskäsitys, valtion ja uskonnon löyhä suhde, laajat kansalaisvapaudet ja niin edelleen. Harva esimerkiksi haluaisi, että koululaitoksemme arvovapaasti nostaisi Natsi-Saksan tai stalinistisen neuvostojärjestelmän oman yhteiskuntamallimme kanssa tasa-arvoiseksi yhteiskuntamalliksi.
Yksi eniten keskustelua herättävä kansallisen kulttuurin ilmentymä on uskonnon rooli yhteiskunnassa. On tärkeä oivaltaa, että senkään suhteen ei ole olemassa mitään universaalia arvovapaata optimia. Kukaan ulkopuolinen ei voi todistaa, että Suomen pitäisi olla vähemmän tai enemmän uskonnollinen, tai että sen pitäisi olla luterilaisuuden sijaan ennemmin ortodoksinen, ateistinen tai islamilainen. Ei voida myöskään sanoa, että valtion ja uskonnon suhteen pitäisi objektiivisesti ajatellen olla tiiviimpi tai löysempi kuin se on nyt.
Suomessa etenkin evankelisluterilaisella kirkolla on edelleen keskeinen rooli. Tätä moni kummastelee ja kysyy miksi yksi uskonto on Suomessa erityisasemassa. Syy on selvä. Evankelisluterilainen kirkko on ollut Suomen synnystä asti osa kansallista kulttuuriamme. Asiaan kuuluu myös se, että jos sen ei tulevaisuudessa enää katsota sitä olevan, sen erityisasemaa voidaan muuttaa. Se on kuitenkin arvovalinta, johon ei ole objektiivista ja yhtä oikeaa vastausta. Niin kauan kun suomalaiset näkevät hyväksi, evankelisluterilaisen kirkon ja uskonnon erityisasema on perusteltu.
Suomalaisuuden erityisasema ei ole tasa-arvo-ongelma
Rikkooko kansallisen kulttuurin erityisasema sitten periaatetta kielen, uskonnon ja mielipiteenvapaudesta? Ei. Vaikka kansallisella kulttuurilla on erityisasema, Suomi ei onneksi ole totalitaarinen valtio, missä jokainen valtakulttuurista eroava vähemmistökulttuuri olisi kielletty. Päinvastoin, Suomessa on laajat yksilönvapaudet, ja vähemmistökulttuureja myös suojellaan. Jos joku haluaa vaihtaa kieltään, uskontoaan tai maailmankatsomustaan, hänellä on siihen oikeus. Tämäkin on osa suomalaista kansallista kulttuuria.
Muut valtiot ovat valinneet erilaiset ratkaisut. Ne eivät ole välttämättä huonompia tai parempia. Tärkeintä on, että Suomessa uskonnon rooli on sellainen kuin suomalaiset haluavat.
Suomea tarvitaan edelleen
Suomen tarve ei siis ole kadonnut mihinkään, vaikka Suomi ja suomalaisuus ovat muuttuneet matkan varrella. Terveen kansallisvaltion tavoin Suomessa käydään onneksi jatkuvaa keskustelua suomalaisuuden sisällöstä nyt ja tulevaisuudessa. Siitä enemmän myöhemmin.
